Tänä vuonna virtuaalisesti järjestetyn Maailma kylässä -festivaalin teemana oli tulevaisuus.

Kaikenikäiset ihmiset, eri taustoista, mutta samalla asialla – Maailma kylässä toi tulevaisuuden rakentajat yhteen

Se, että joku puhuu ilmastokriisistä silmissään aitoa epätoivoa, antaa nurinkurisesti toivoa, kirjoittaa festivaalitiimin viestintäkoordinaattori Noora Isomäki. Se osoittaa, että maailmassa on muitakin, jotka ottavat asian tosissaan.

Tänä vuonna virtuaalisesti järjestetty Maailma kylässä -festivaali antoi areenan erityisesti asiaohjelmalle. Keskustelut, puheet ja muut ohjelmanumerot oli hahmoteltu festivaalin pääteeman, tulevaisuuden, ympärille. Koko kevään ohjelmien ja niiden viestinnän kanssa työskennelleenä löysin niistä paljon tavoitteita, jonkin verran uhkakuvia ja tärkeän ripauksen toivoa. 

Ilmastonmuutoksen kieli 

Islantilainen kirjailija Andri Snær Magnason on laittanut kaiken taitonsa ja kokemuksensa käyttöön yhden asian puolesta: hän yrittää uudelleenmuotoilla ilmastonmuutoksen kielen. Tavoitteena on puhumisen tapa, jonka myötä ihmiset lopulta ymmärtäisivät paitsi kriisin laajuuden myös sen, kuinka lähellä se on.

Olen itse syntynyt vuonna 1993. Jos elän 90-vuotiaaksi ja elämässäni on silloin läheinen ihminen, joka on vasta lapsi, hän elää nuoruuttaan vuonna 2100. En voi olla miettimättä: Millaisen nuoruuden annamme hänelle? Ovatko ne asiat, jotka ovat olleet mahdollisia minulle, enää mahdollisia hänelle? 

Magnasonilta opin, että vuosi 2100 ei ole ollenkaan kaukana. Ja että sata vuotta on lyhyt aika.  Magnasonilta opin kuitenkin myös, että maailman asettamat tavoitteet eivät ole tarpeeksi. 1,5 asteen lämpötilannousu johtaa siihen, että vuonna 2100 koralleja on 70–90 prosenttia vähemmän kuin tänä päivänä. 

Suuntana sukupuutto – epätoivosta toivoa 

Elokapinan Suuntana sukupuutto -puheesta opin, että lämpötila tuleekin nousemaan kaksi astetta. 1,5 raja on jo käytännössä menetetty. Ainoa, mihin voimme vaikuttaa, on se, kuinka nopeasti tämä tapahtuu. Mitä hitaammin, sitä enemmän meillä ja elinympäristöillä on aikaa sopeutua.

Flatten the curve, sanottiin, kun koronapandemia alkoi. Ehkä ilmastokriisin kanssa voi ajatella samoin. Emme voi enää pysäyttää sitä, mutta jos vedämme täysillä jarrusta ja teemme kaikkemme, useampi ehtii pois alta. 

Elokapinan Anton Keskisen ja Elina Kauppilan puhe antoi minulle toivoa. Suoraan sydämestä tuleva ilmastopuhe antoi toivoa politiikasta tutun tunteettoman jaarittelun rinnalla.  

On vaikea saada sanotuksi, kuinka valtava ongelma ilmastokriisi on, Magnason väittää. Mutta Keskinen ja Kauppila pystyivät tähän vaikeaan tehtävään. Se, että joku puhuu ilmastokriisistä silmissään aitoa epätoivoa, antaa nurinkurisesti minulle toivoa. Se kertoo siitä, että maailmassa on muitakin, jotka ottavat tämän tosissaan. Toivottavasti heitä olisi päivä päivältä edes vähän enemmän. 

Visioita vuodelle 2040 

Toivoa etsii myös dokumenttielokuvaohjaaja Damon Gameau elokuvassa 2040. Hän kiersi ympäri maailmaa tutustumassa aurinkokennoverkkoihin, merta elvyttäviin merileväfarmeihin ja maaperää uusintavaan ja hiiltä varastoivaan maatalouteen. Gameau visioi tulevaisuutta, joka perustuu sellaisiin keksintöihin ja mahdollisuuksiin, joita meillä on käytössä jo tänään. Enää ei tarvitse kuin ottaa ne käyttöön laajalla skaalalla. 

Kuitenkin fossiilienergiaa tuottavat suuryritykset ovat omaksuneet tupakkafirmojen historiallisen tehokkaat lobbauskäytännöt ja pyrkivät pitkittämään maailmaa tuhoavan bisneksensä keinohengitettyä elämää niin itse rakentelemallaan ”tieteellisellä tiedolla” kun hauskoilla meemeilläkin. Ei öljyfirma halua, että sähkö tuotetaan hajautetusta verkosta jokaisen talon katolle asetetun aurinkopaneelin avulla. Näin kuitenkin tapahtuu jo nyt joillain alueilla Bangladeshissa, jossa voitot käärivät suuryrityksen sijaan paikallinen yhteisö ja kotitaloudet. 

Mitä useampi ymmärtää ongelman ja mitä useampi tahtoo ja vaatii muutosta ja on valmis toimimaan sen eteen, sitä paremmin voimme toimia suuriakin voimia vastaan. Jo nyt ympäri maailman ihmiset kokoontuvat yhteen rakentaakseen elämää, joka pakenee suuryritysten ja fossiilisen energian otteesta. Valtavat, eläimiä hyväksikäyttävät farmit, öljykentät ja maaperää tuhoava maatalous eivät ole tulevaisuutta. Ratkaisuja on jo. Nyt on enää löydettävä sanat, jotka saavat ihmiset toimimaan niiden edistämiseksi. 

Kestävämpään tulevaisuuteen 

Mitä jos ihminen ei olisikaan kuudetta sukupuuttoaaltoa ajava tekijä, vaan voima, joka ylläpitää elinkelpoista maapalloa, kysyi festivaalilavalla Allianssin nuorten ilmastodelegaatti Emma Sairanen.

Miten musiikki voisi saada ihmiset rakastamaan maapalloa niin paljon, että he haluavat suojella sitä, pohti intialainen muusikko ja ympäristöaktivisti Ricky Kej

Mitä jos hyvinvointia ja hyvää elämää tavoiteltaisiinkin suoraan, eikä aina vain kasvavan materiaalisen elintason kautta, ehdottivat professori Arto O. Salonen ja tutkija Tere Vadén

Se, mikä lopulta loi minulle eniten toivoa, oli Maailma kylässä -festivaalin ohjelman laajuus. Se, kuinka eri ikäiset ihmiset eri taustoista astelivat vuorotellen lavalle puhumaan paremman tulevaisuuden puolesta, samasta asiasta monin eri sanoin. Toiminnan tapoja on yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Toivon, että festivaalin kautta monet löysivät tänäkin vuonna omat, itselleen sopivat tapansa. Sillä toiminta – oma ja muiden – on se, mikä lopulta luo eniten toivoa.

Lisätiedot aiheesta

  • Viestintäkoordinaattori Noora Isomäki

    Koordinoin globaalikasvatukseen liittyvää viestintää erityisesti Globaalin sivistyksen edelläkävijät -hankkeessa. Työni on varmistaa, että hankkeessa syntyvät kiinnostavat oivallukset leviävät laajemmalle ja ovat ymmärrettäviä myös suurelle yleisölle. Lisäksi olen mukana muussa viestinnässä ja tapahtumien organisoinnissa.