Yläkouluikäiset oppilaat ja heidän opettajansa katselivat esitystä silmät suurina ja hiljaisuuden vallitessa. Kun teatterin toisessa osuudessa yleisö pääsi esittelemään erilaisia vaihtoehtoja kohtausten kehittämiseksi, taivas aukeni.
Näin kuvaavat teatterityön ammattilaiset Pinja Hahtola ja Niina Sillanpää Tansanian Mtwarassa vuonna 2018 järjestämäänsä yhteisöteatterityöpajaa. He olivat Liike ry:n hankkeen parissa etsimässä teatterin keinoin ratkaisuja sorrettujen koulutyttöjen kohtaloon.
Opiskelijatyttöjä esittävät nuoret saivat yleisöltä paljon vinkkejä siihen, miten roolihahmojen asiat voisivat olla paremmin. Ehdottaja pääsi myös näyttelemään neuvonsa.
Tämä on esimerkki Forum-teatteri -menetelmästä, jossa esittäjät ja yleisö yhdessä käsittelevät vaikeita teemoja.
Pinja Hahtola sanoo, että yleisö Tansaniassa ja hänen aiemmassa hankkeessaan Somaliassa oli hyvin hanakkaa osallistumaan.
”Siinä sai toimia vähän hillitsijänäkin, että kaikki pääsivät ääneen”, hän naurahtaa.
”Helposti ajatellaan, että teatterin keinoin opetetaan tärkeitä asioita. Kyse on kuitenkin tasavertaisesta tilanteesta, jossa on vastavuoroista oppimista ja dialogia.”
Roolihahmojen kohtelemaa syrjintää on helppo kommentoida – helpompaa kuin vaikka omia kokemuksiaan. Samalla käsitellään yhteisössä ja yhteiskunnassa piilevää syrjintää. Tärkeää Hahtolan mukaan on muistaa, että paikan päällä ei olla opettamassa.
”Helposti ajatellaan, että teatterin keinoin opetetaan tärkeitä asioita. Kyse on kuitenkin tasavertaisesta tilanteesta, jossa on vastavuoroista oppimista ja dialogia.”
Kokemus Tansaniassa oli hänen mukaansa hyvin onnistunut, pitkälti siitä syystä, että Liike ry:llä oli vahvat kontakti paikan päälle jo valmiina. Mukana oli myös paikallisia näyttelijöitä.
Aluksi tuotiin kulttuuria etelästä pohjoiseen
Tämän tyyppinen taiteen eri muotojen käyttäminen kehitysyhteistyössä on kohtuullisen vanha metodi. Teatterin lisäksi on hyödynnetty esimerkiksi sarjakuvaa – Maailman sarjakuvat ry on syntynyt tätä varten –, ja Abilis-säätiö on tukenut pyörätuolitanssipajaa. Kehitysyhteistyöllä oli muutamia vuosia sitten oma läänintaiteilijansakin, tanssija Anna Jussilainen.
Ensin oli luultavimmin musiikki.
Vuosikymmeniä kulttuurin ja kehitysyhteistyön yhteispeliä seurannut Matti Lahtinen muistelee, että hän oli itse mukana toiminnassa 1980-luvun alkupuolella, kun suomalaiset järjestöt ja valtiovalta alkoivat tehdä kehitysmaiden taidetta ja kulttuuria tunnetuksi Suomessa. Tavoitteena oli lisätä suomalaisten tietoisuutta kehityskysymyksistä.
”Helsingin laulufestivaali oli aktiivinen vieraiden kulttuurien musiikkien tänne tuomisessa. Siinä vaiheessa ei vielä puhuttu maailmanmusiikista”, Lahtinen sanoo.
Lahtinen on eläkkeellä ja toimii nykyään Maailman musiikin keskuksen hallituksessa. Työuransa aikana hän ehti olla muun muassa Fingon edeltäjän Kepan kulttuurisihteeri ja ylitarkastaja ulkoministeriön kansalaisyhteiskuntayksikössä.
,
Liike ryn hankkeen aikana koulutettiin Tansanian paikallisia yhteisöteatterin kouluttajia, ja näyttelijät ovat nyt perustaneet Tansaniaan Forum-teatteri-ryhmän.
Kuva:
LiiKe ry
,
Paikallisen taiteen tukemista
Musiikin ja muun kulttuurin Suomeen tuomisesta edettiin kehitysmaiden taidekentän tukemiseen.
Erinomaisena kulttuurialan hankkeena Lahtinen mainitsee Jipemoyo-nimellä kulkeneen tutkimus- ja kehityshankkeen, jota Suomen Akatemia rahoitti ja antropologi Marja-Liisa Swantz veti Tansaniassa. Sitä toteutettin 1970-luvun puolivälistä eteenpäin. Hankkeen osana muun muassa vahvistettiin paikallista tietoisuutta ihmisten omasta musiikista. Sen seurauksena valmistui paljon tutkijoita, ja yksi kylämuusikoiden ryhmä tuli Suomeenkin kiertämään.
”He vierailivat muun muassa Pori Jazzeilla, Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla, Tervolan Rimpassa, Kemijärvellä kesäjuhlilla ja lukuisilla kesäfestivaaleilla.”
Myös Maailman musiikin keskus teki kehitysyhteistyöhankkeita, ja tekee välillä edelleen. Lahtinen kehuu MediAfrica -hanketta. Siinä tuotettiin eteläisen Afrikan maiden radioasemille kuultavaksi naapurimaiden populaarimusiikkia, sillä turhan usein radioissa soi eurooppalainen tai yhdysvaltalainen musiikki.
Maailman musiikin keskuksen erikoisuus on Global Mobile -studio, jolla voidaan tehdä laadukkaita äänityksiä kenttäolosuhteissa.
”Olen itse ollut Kuubassa tekemässä äänityksiä vuonna 1989. Pystytettiin studio tupakkaviljelmän reunalle ja jonkin matkan päähän tuotiin aggregaatti. Yleisradion korkeatasoinen musiikkiäänittäjä Kari Hakala, joka on tämän konseptin luonut, teki sieltä levytyskelpoista materiaalia.”
”Taidejärjestöt tuntuivat ajattelevan, että taidealan kehitysyhteistyössä viedään meidän taidejärjestöjä kehitysmaihin.”
Maailman musiikin keskus täyttää tänä vuonna 40 vuotta, ja sen arkistossa on runsaasti tähän tyyliin tehtyjä nauhoituksia.
Nuo hankkeet ajettiin alas 1990-luvun alussa, kun Suomi leikkasi rajusti kehitysyhteistyötä laman seurauksena.
Kulttuurityölle oma rahoitus
Kohti vuosituhannen vaihdetta määrärahat taas kasvoivat, ja kulttuurihankkeille oli kysyntää. Ulkoministeriön viestintäosastolla pitkään työskennellyt Christian Sundgren oli kulttuurin ystävä ja halusi tukea alan toimijoita.
Lahtinen muistaa, että kun kehitysyhteistyökentällä perustettiin kolme eri alojen erityissäätiötä – vammaisjärjestöjen Abilis, ihmisoikeussäätiö Kios ja ympäristöalan Siemenpuu – puheissa oli myös kulttuurialan vastaava säätiö.
Ministeriö päätyi kuitenkin säätiön sijaan perustamaan oman rahoitusikkunan kulttuurialan kehitysyhteistyölle.
Yksittäiset järjestöt olivat hyvin aktiivisia. Pand – Taitelijat rauhan puolesta teki esimerkiksi suuren hankkeen Mosambikissa. Oli soitinkorjaustyöpajaa, kirjallisuustyöpajaa ja muuta taiteiden edistämistä.
Kepan kulttuurisihteerinä Lahtinen myöntää olleensa kulttuuripiireissä kerettiläinen, vääräuskoinen. Hän väänsi henkisesti kättä taidejärjestöjen kanssa.
”Taidejärjestöt tuntuivat ajattelevan, että taidealan kehitysyhteistyössä viedään meidän taidejärjestöjä kehitysmaihin, ja taitelijoiden tulee tehdä yhteistyötä. He halusivat kasvattaa ammatillisesti eriytyneiden taiteilijoiden osaamista ja mahdollisuuksia tuoda itseään julki”, Lahtinen kuvaa.
Silloin ja vielä edelleenkin niin sanotun maailmanmusiikin pääasiallinen markkina on rikkaissa maissa, ja monet suurtähdet muuttavat Euroopan keskuksiin, Lontooseen tai Pariisiin.
”Minulla oli musiikintutkijana kokonaan toinen tulokulma: ajattelin antropologisesti, että tarkoitus on vahvistaa paikallisia identiteettejä niin, että ihmiset pystyvät itse hallitsemaan ulkomailta tulevaa taidepanostusta.”
Lahtinen siis melkeinpä halusi tukea kehitysmaiden kulttuuriväkeä suojautumaan ulkomaisilta taidejärjestöiltä. Hänestä ei esimerkiksi ollut mielekästä alkaa rakentaa köyhiin maihin taiteilija-apurahajärjestelmiä.
”Minusta ei kauheasti näissä taiteilijapiireissä tykätty”, hän naurahtaa.
Käytetään vanhoja juttuja uusien tavoitteiden eteen
Kulttuurialan kehitysyhteistyö oli aktiivista 2000-luvun alkuvuosina. Lahtinen mainitsee lämmöllä yhteisöteatterialan aktiivit Micke Renlundin, Jouni Piekkarin ja Ida-Lotta Backmanin, jotka tekivät hyvin samantyylisiä osallistavan teatterin hankkeita kuin Liike ry nykyään.
”Heillä oli ajatus siitä, miten esimerkiksi afrikkalaisten omaa, vanhaa tanssiteatteria voi käyttää uudenlaisten sisältöjen luomiseen.”
Samankaltaisella ajatuksella toimi Maailman sarjakuvat, jonka hankkeissa ihmiset itse loivat sarjakuvia yhteisöjensä ongelmista ja etsivät ratkaisuja niihin. Myös Suomi-Namibia-seuralla ja OAJ:lla oli yhteinen hanke, jonka puitteissa tehtiin kouluihin käsityön opetuksen opetussuunnitelma pohjautuen perinnekäsitöihin.
Kulttuurialan kehitysyhteistyö sai kuitenkin uuden iskun, kun Suomi leikkasi jälleen kehitysyhteistyömäärärahoja vuonna 2016. Se oli viimeinen vuosi, kun kulttuurialan ikkunasta myönnettiin tukea. Pinja Hahtola muistelee, että rahoituksen loppuminen toi lamaantuneen tunnelman.
”Pitkän linjan projektit menivät jäihin.”
Osa tekijöistä on ainakin toistaiseksi lopettanut kehitysyhteistyön. Esimerkiksi Maailman sarjakuvat keskittyy nykyään Suomen lähialueisiin.
,
Taiteen eri muotojen käyttäminen kehitysyhteistyössä on kohtuullisen vanha metodi.
Kuva:
LiiKe ry
,
Paradigman muutos – ihminen unohtui
Toinen syy kulttuurialan kehitysyhteistyön hiljaiseloon voi Matti Lahtisen mukaan olla paradigman muutos: kehitysyhteistyön tekeminen on mennyt sellaiseksi, että numerot ratkaisevat. Monet pienet järjestöt ovat myös huomanneet, että rahoituksen hakeminen on tullut byrokraattisemmaksi. Tarvitaan tilastoja ja loogisia viitekehyksiä.
”Vanhana kulttuurintutkijana minusta tärkeintä on se, mitä yksittäisen ihmisen korvien välissä tapahtuu. Se ratkaisee sen, muuttaako tämä tekemisiään – ei se, mitä tilastoissa sanotaan”, Lahtinen sanoo.
Hänestä kulttuurialan järjestöt ja ihmiset niissä eivät ehkä ole onnistuneet perustelemaan riittävästi, miksi kulttuurialan työ on tärkeää.
Lahtisen mukaan kehitysyhteistyöstä on unohdettu yhteistyö.
Tansanialaiset ovat löytäneet uuden tavan käsitellä kipukohtia ja jatkaneet työtä omin voimin.
”Ennen oli ajatus siitä, että työ ruokkii molempia osapuolia. Nykyään ajatellaan, että meidän täytyy ruokkia niitä kehitysmaiden ihmisiä. Kehitys ei ole enää vuorovaikutusta molempiin suuntiin, vaan kehitys on sitä, että me kannamme sinne tietoa, taitoa ja osaamista.”
Myös ihminen on unohdettu, Lahtinen sanoo.
”Me puhumme, että ’Suomi noudattaa ja tekee’. Kehitysyhteistyöstä ja kehityspolitiikasta puuttuu ihminen, vaikka ihmiset ovat ainoita yhteisöissä toimivia olentoja.”
Lahtinen arvelee, että mitattavia tuloksia tuijottava kehitysajattelu on pakottanut myös kulttuurialan järjestöt siihen, että niiden täytyisi ruveta mekaanisiksi kulttuurin muuttajiksi.
“Se ei ole mahdollista, joten siksi sellaiset hankkeet eivät pidemmän päälle toimi.”
Teatteri Tansaniassa jatkuu
Pinja Hahtolasta tuntuu, että nyt kiinnostusta ja valonpilkahduksia kulttuurialan kehitysyhteistyössä on taas enemmän – esimerkiksi juuri Liike ry on ottanut teatterin valikoimiinsa. Yhteistyö Tansaniassa oli monella tapaa onnistunut.
”Me taiteen puolelta tulevat keskitymme usein siihen omaan juttuumme, mutta Liike ry oli miettinyt todella hyvin esimerkiksi sen, miten hanke jatkuu meidän työpajojen jälkeen”, Hahtola kehuu.
Hankkeen aikana koulutettiin paikallisia yhteisöteatterin kouluttajia, ja näyttelijät ovat nyt perustaneet Tansaniaan Forum-teatteri-ryhmän. Tällainen teatteri oli tansanialaisille näyttelijöillekin uutta, sillä paikallinen näyttelijäntyö keskittyy pitkälti elokuviin.
”Myös kouluissa on jatkuneet omat projektinsa, ja sieltä tulee ilahduttavasti tietoa siitä, missä mennään.”
Tansanialaiset ovat siis löytäneet uuden tavan käsitellä kipukohtia ja jatkaneet työtä omin voimin. Ja se oli tarkoituskin.