Rikkaat maat haluaisivat sitoa kehitysapunsa pehmeisiin arvoihin ja rahoittaa hyvinä pitämiään asioita, kuten vesihuoltoa, terveydenhuoltoa, hyvää hallintoa ja koulutusta. Köyhät maat ja ihmisten enemmistö niissä pitävät suuremmassa arvossa talouden tuottavuutta ja infrastruktuuria, ja he saavat yhä enemmän rahansa siihen muualta.Niinpä rikkaiden länsimaiden rooli kehityskysymyksissä luultavimmin kutistuu marginaaliin.Näin argumentoi Harvardin yliopiston kansainvälisen kehityksen professori Lant Pritchett esseessään Centre for Global Development -ajatushautomon sivuilla.Sen lisäksi, että prioriteetit siitä, mihin resurssit laitetaan eroavat, on kehitysmaiden kannalta ongelmallista, että monet rahoittajat haluavat vähentää nimenomaan äärimmäistä köyhyyttä kehitysmaissa. Tämä on demokraattinen ongelma monille köyhille maille, joiden kansalaisista ehdoton vähemmistö elää 1,25 dollarilla päivässä. Kansalliset prioriteetit — ja äänestäjät — ovat muualla.Näistä syistä länsimaista uhkaa tulla epäkiinnostava ja merkityksetön kumppani monille maille. Köyhät maat kääntyvätkin yhä useammin muiden toimijoiden, kuten viime vuonna perustetun nousevien BRICS-maiden kehityspankin puoleen.Kehitysmaissa rahaa, länsimaissa uudet aatteetPritchett analysoi lukuisia taustasyitä tälle jännitteelle perinteisten rikkaiden ja perinteisten köyhien maiden välillä.Kehitysmailla on ensinnäkin enemmän rahaa kuin ennen. Ne ovat keskimäärin hyötyneet talouskasvusta, aiempaa paremmasta talouspolitiikasta ja raaka-aineiden hintojen noususta sekä uusien raaka-aineiden löytymisestä. Köyhiä maita on pitkään ärsyttänyt länsimaiden tapa sanella, miten niiden kuuluisi toimia, ja nyt niillä alkaa vihdoin olla varaa tehdä valintoja.Samaan aikaan länsimaissa on arvotutkimusten mukaan siirrytty yhä enemmän niin sanottuun post-materialistiseen aikaan. Ihmiset ovat saavuttaneet tietyn elintason, ja arvostavat esimerkiksi vaikuttamismahdollisuuksia ja ympäristön kauneutta enemmän kuin talouskasvua. Mielipidemittauksissa kehitysmaiden ihmiset taas pitävät talouskasvua kirkkaasti tärkeimpänä asiana.”Kun barometreissa afrikkalaisilta kysytään, mitkä ovat tärkeimmät asiat, joihin hallituksen tulisi puuttua, vain seitsemän prosenttia nimeää terveydenhuollon, neljä prosenttia koulutuksen ja prosentti hyvän hallinnon — riippumatta siitä, mitä me haluaisimme afrikkalaisten pitävän tärkeänä”, Pritchett kirjoittaa.Rikkaiden maiden kehityspolitiikka keskittyisi kuitenkin kovin mielellään juuri näille sektoreille. Tähän on Pritchettin mukaan vaikuttanut luultavasti ainakin se, että kehityspolitiikka on kylmän sodan jälkeen eronnut vienninedistämisestä (joka tuki infrastruktuurin kehittämistä) ja se, että hyväntekeväisyysaate on nostanut voimakkaasti päätään. Hyväntekeväisyysjärjestöt eivät tapaa keskittyä talouteen tai valtiojärjestelmien kehittämiseen, vaan tarkemmin rajattuihin toimiin inhimillisen kehityksen parantamiseksi.Kolmas syy on ilmastonmuutoksen nouseminen kehitysagendalle, koska rikkaissa maissa harva enää uskaltaa ääneen ajaa kehitysmaiden nopeaa teollistumista, erityisesti nykyisellä hiileen perustuvalla energiapolitiikalla. Näitä muutoksia köyhät maat ovat seuranneet vierestä.Ei kehitysmaissakaan äärimmäisen köyhyyden, aidsin ja ilmastonmuutoksen vähentämistä Pritchettin mukaan varmastikaan vastusteta, mutta onhan sekin ihmisistä ihan mukavaa, jos on sähköä, liikennevälineet toimivat, hanoista tulee vettä ja työstä saa kunnollisen palkan.Kestävän kehityksen tavoitteet oikeaan suuntaanKehitystoimijat ovat kuitenkin Pritchettin mukaan terästäytyneet viime vuosina, kun nykyisten kehityspolitiikkaa ohjaavien vuosituhattavoitteiden seuraajiksi hahmotellaan kaikkia sitovia kestävän kehityksen tavoitteita.Vuosituhattavoitteita pidetään käytännössä rikkaiden maiden sanelemina, eikä niissä mainita esimerkiksi talouskasvua lainkaan. Kestävän kehityksen tavoitteita on rakennettu laajassa yhteistyössä, ja niissä puhutaan myös muun muassa kasvusta ja työllisyydestä. Myös muilla sektoreilla uudet tavoitteet vaikuttavat laajemmilta: esimerkiksi koulutuksessa ei keskitytä vain lasten määrään peruskoulussa, vaan myös kaikkiin kouluasteisiin ja opetuksen laatuun niissä.Pritchettin mukaan kestävän kehityksen tavoitteet eivät olekaan vuosituhattavoitteiden tapaan rahoittajien työkalu avun kohdentamiseksi, vaan laajempi kehitystavoitteiden kokoelma. Hän ei kuitenkaan vaikuta optimistiselta sen suhteen, että perinteiset kehitysrahoittajat pystyisivät muokkaamaan politiikkaansa siihen suuntaan, että niistä tulisi jatkossa nykyistä kiinnostavampia kumppaneita kehitysmaille.Pritchett arvelee, että kehitysmaat alkavat rahoittaa ohjelmiaan yhä enemmän omin varoin ja sellaisten kumppanien kanssa, jotka jakavat niiden prioriteetit. Nykyiset rikkaiden maiden kehitystoimijat tuskin pystyvät uudistumaan kehitysmaiden näkökulmasta riittävästi, ja niiden rooli pienenee.Kentälle nousee Pritchettin mukaan uusia järjestöjä erityisesti keskituloisista maista. Niistä tulee 2000-luvun kehitystoimijoita.CGD: Can Rich Countries Be Reliable Partners for National Development?
Professori: Rikkaista maista ei taida enää olla kehitysyhteistyöhön
Köyhien ja rikkaiden maiden prioriteetit eivät kohtaa, kirjoittaa Lant Pritchett tuoreessa esseessään. Köyhät ja keskituloiset maat hakevatkin luultavasti rahansa jatkossa muualta.
Teksti: Esa Salminen