Kehitysministeri Sirpa Paatero (sd.) ja kansanedustaja Maria Lohela (ps.) Kuva: Kehitysministeri Sirpa Paatero (sd.) ja kansanedustaja Maria Lohela (ps.)

Paatero vs. Lohela: Kehitetäänkö taloutta vai turvataanko ihmisoikeudet?

Suoraa puhetta kehitysyhteistyöstä -seminaarissa kohdanneet Sirpa Paatero ja Maria Lohela olivat yhtä mieltä humanitaarisen avun, järjestöjen ja ihmisoikeuksien tärkeydestä. Eroja löytyi, kun alettiin puhua talouden merkityksestä.

Teksti: Esa Salminen Kuva: Esa Salminen

Vihreän eduskuntaryhmän ja ulkoministeriön niin sanottujen kumppanuusjärjestöjen – eli suurten suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen – järjestämässä ”Suoraa puhetta kehitysyhteistyöstä” -seminaarissa kuultiin tänään suorapuheisia, mutta melko samanmielisiä debatteja.Ensimmäisessä, alla referoidussa keskustelussa toimittaja Johanna Korhosen esittämien väitteiden tiimoissa kohtasivat kehitysministeri Sirpa Paatero (sd.) ja kansanedustaja Maria Lohela (ps.).”Kehityspolitiikka perustuu ihmisoikeuksiin. Mutta usein kuulee sanottavan, että se on huono lähtökohta, koska ihmisoikeudet ovat vähän erilaisia eri maissa.”SP: Ihmisoikeudet ovat jakamattomia, niitä ei voi alistaa eri tavalla eri maissa. On erilaisia kulttuureja, joissa niitä painotetaan eri tavalla. Mutta meidän kehitysyhteistyö perustuu ihmisoikeuksiin. Se tarkoittaa sitä, että aina kartoitetaan lähtötilanne, sen jälkeen katsotaan, mitkä sektorit on sellaisia, missä suomalaiset niin valtion kuin järjestöjenkin puolella voivat parhaiten edistää eri ihmisoikeuksien toteutumista.ML: Vaikka perussuomalaiset suhtautuvat kehitysyhteistyöhön kriittisesti, minä suren ja puolue suree sitä, että ihmisoikeuksissa on niin valtavia puutteita monessa maassa. Ei meidän tarvitse mennä kovin kauas itään, kun jo on tekemistä monessa kysymyksessä, joita me pidämme itsestäänselvyyksinä. Ongelma tässä varsinaisessa väitteessä on se, että ihmisoikeuksiin sitoudutaan näennäisesti, mutta niitä ei viedä käytännössä lähellekään sinne, minne niitä pitäis viedä. Kenties jossain korkealla diplomatian tasolla puhutaan kauniita asioita, mutta todellisuus on aivan toinen.SP: Kun on maita, joissa tiedetään olevan ihmisoikeusrikkomuksia, ja siellä tapahtuu jotakin, niin pitääkö Suomen sitten olla siellä vai ei? Tästä on välillä ollut kriittistä keskustelua. Ensinnäkin humanitäärinen apu on aina annettava. Se lähtee siitä, että koskaan ei toimita ihmisoikeuksia vastaan. Mutta sitä annetaan myös paikkoihin, joissa on monet asiat pielessä.ML: Humanitäärisen avun osuudesta me emme erimielisyyttä saa aikaiseksi. Siitä ei pidä tinkiä. Minun nähdäkseni ihmisoikeudet pitäisi kytkeä kehitysyhteistyöhön niin, että jonkunlainen raja pitää olla, jonkunlaista ehdollistamista siihen on voitava kytkeä. Räikeitä ihmisoikeusrikkomuksia ei minun nähdäkseni voi loputtomiin sietää.”Kun kansalaisjärjestöt hoitavat asioita, paikallliset hallinnon rakenteet eivät kehity, ja sitten kun järjestö häipyy, niin kaikki romahtaa, unohtuu tai hautautuu.”ML: En väittäisi, että kaikki romahtaa, mutta voi olla, että joskus on jotain romahtanut, eikä sitäkään pidä pyrkiä maton alle lakaisemaan. Varmasti on tilanteita, joissa homma ei ole mennyt niin sanotusti putkeen. Näkisin, että kehitysyhteistyön ei pitäisi olla valmiiksi tekemistä, vaan ihmiset täytyy itse sitouttaa siihen, ja heidän tulee nähdä, että työllä ja tekemisellä asiat menevät eteenpäin. Autettavien pitää voimaantua tekemään työ itse.SP: Suomi on projektien luvattu maa myös kotimaassa, eivätkä ihan kaikki projektit ja käytännöt jää valitettavasi elämään täälläkään. Se oletus, että näin tapahtuisi kehitysmaissa, on huomion arvoinen. Jos ei me pystytä täälläkään integroimaan kaikkia hienoja käytäntöjä Suomen yhteiskuntaan, niin miksi sitten kehitysmaissa ihan kaikki toteutuisi ja menisi eteenpäin?Kaikki kansalaisjärjestöt, jotka saavat ulkoministeriön tukea ovat sitoutuneet työskentelyyn paikallisten tahojen kanssa. Tietääkseni ei ole sellaisia tahoja, jotka menisivät sinne ilman kontakteja paikallisiin järjestöihin, kyläyhteisöihin tai johonkin muuhun. Ei mennä paikan päälle kartoittamatta lähtötilannetta, eikä tietenkään myöskään lähdetä pois niin, että suljetaan ovi ja lähdetään menemään. Se pitää tehdä hallitusti ja saattaen niin, että yhteistyötaho on valmis sitä tehtävää jatkamaan.ML: Lisäisin vielä, ettei voi mennä ulkopäin tekemään asioita niin kuin me ne haluaisimme tehdä, vaan pitää tunnistaa ja tiedostaa, kuinka siellä kulttuurissa asiat on totuttu tekemään. Meillä on joskus sellaista besserwisser-meininkiä paitsi kotimaassa, saati sitten ulkomailla. Se on vähän meidän heikkous.”Järjestöt puuhailevat pienten asioiden parissa ja näpertelevät sitä sun tätä, vaikka pitäisi keskittyä isoihin rakenteisiin.”SP: Jos katsotaan suomalaisten järjestöjen kirjoa SPR:stä lähtien, niin ei voi sanoa, että pienet järjestöt pienesti piipertää. Puhutaan kuitenkin koko maailman kattavasta järjestökentästä: eihän Suomi yksin työtä tee, vaan kansainvälisten kumppanien kanssa. Puhutaan tuhansista ja tuhansista ihmisistä ympäri maapalloa.ML: Kaikesta valituksestaan ja kritiikistään huolimatta perussuomalaiset itse asiassa pitävät kansalaisjärjestöjen merkitystä kehitysyhteistyön tekijöinä tosi tärkeänä, ja meidän tavoite on, että jatkossa sitä voitaisiin painottaa vielä enemmänkin. Arvostamme ruohonjuuritason työtä ja suoraa kontaktia paikallisten toimijoiden kanssa. Näen, että kehitysyhteistyössä pitäisi pyrkiä minimoimaan väliportaiden määrä, koska mitä enemmän on portaita, sitä enemmän palaa rahaa ja aikaa.SP: Jos ajattelee Suomesta käsin tehtävää kehitysyhteistyötä, meillä on hyvin erilaiset tasot ja erilaiset tehtävät niillä tasoilla. On valtion tekemää yhteistyötä, on kansainvälisten YK-järjestöjen kautta tehtävää yhteistyötä, ja sitten vielä järjestöjen tekemää yhteistyötä. Ja sielläkin on monta eri lohkoa ja erilaista näkemystä. Kaikille niille on oma roolinsa.ML: En ole valmis tuomitsemaan järjestöjen työtä piiperrykseksi, mutten myöskään mene väittämään, etteikö se joskus olisi sitä. Kaikessa toiminnassa, jossa käytetään yhteisiä rahoja on oltava valmis itsekriittisyyteen. Onko tämä työ tehokasta? Onko sillä saavutettu tuloksia?”Demokratia on kiva juttu, jota voidaan harjoittaa, kun kaikki on hyvin. Sitä ehditään puuhailla sitten, kun talous saadaan kuntoon.”ML: Aivan hirvittävän vaikea väittämä. Ilman taloudellista liikkumavaraa ei voida saavuttaa pitkäjänteistä ja merkittävästi eteenpäin menevää kehitystä. Talouden on oltava kunnossa, että saadaan kuntoon infra, saadaan kuntoon koulutus kaikille, terveyspalveluita… tällaista asioita, joita mikä tahansa kehittynyt yhteiskunta tarvitsee kansalaisilleen. Taloudellisesta menestyksestä seuraa joskus ihmisille hyviä asioita, vaikka näennäinen demokratia ei toimisikaan niin hyvin kuin me sen haluaisimme toimivan.SP: Tässä kohtaa me varmaan erotaan Marian kanssa kaikkein eniten. Minun mielestäni Suomi on yksi mallimaa siitä, kuinka demokratia ja kansalaisten osallistuminen ovat tuottaneet taloudellista kasvua. Kävin jokin aika sitten peräkkäin Kiinassa ja Intiassa. Kiinassa kasvu oli yli 10 prosenttia ja Intian alle 10.Selitys oli, että Intiassa joudutaan aina neuvottelemaan paikallisten hallintojen kanssa, on niitä kansanedustajia, ja aina joku voi valittaa jostain tiehankkeesta, padosta tai jostain muusta. Tätä riesaa ei ollut Kiinan puolella, ja talouskavasu pääsi nopeampaan vauhtiin. Minun arvomaailmassani ihmisoikeuksien huomioiminen vahvaksi pohjaksi on ehkä sellainen malli, jota voitaisiin viedä kehitysmaihin, vaikka se ehkä on yritysten näkökulmasta vähän tuskaisempaa eikä talouskasvu tule niin nopeasti. Tästä on Suomen lisäksi paljon muitakin esimerkkejä.