Mielenosoittajia Pelastetaan kehitysyhteistyö -bannerin takana Helsingin keskustassa.
Järjestöjen mielenilmaus kehitysyhteistyön puolesta syksyllä 2015. Kuva: Järjestöjen mielenilmaus kehitysyhteistyön puolesta syksyllä 2015.

Loppu tempoilulle – pitäisikö kehitysyhteistyö taata lailla?

Suomessa kehityspolitiikan tavoitteet ja painopisteet määritellään uudelleen joka hallituskausi. Kepa virittää järjestökentällä keskustelua siitä, olisiko laki toimiva keino pitkäjänteisen kehitysyhteistyön takaamiseksi. Ulkoministeriössä lainsäädäntöprosessin raskaus arveluttaa.

Teksti: Sanna Jäppinen Kuva: Veikko Somerpuro

Suomen kehitysyhteistyö on aina kovasti istuvan hallituksen näköinen. Yksin 2000-luvulla painotukset ovat vaihdelleet luonnonvaroista ihmisoikeuksiin, vihreään talouteen ja nykyiseen linjaan eli Sipilän hallituksen ajamaan yksityissektorin roolin korostamiseen.

Ei siis ihme, että esimerkiksi OECD:n kehitysapukomitea DAC on päätynyt toteamaan arvioissaan, että Suomen kehitysyhteistyö on kyllä korkeatasoista, mutta sen suuri ongelma on tempoilevuus.

Suomen kehityspolitiikkaa seuraava ja arvioiva kehityspoliittinen toimikunta (KPT) totesi selvityksessään alkuvuodesta 2017, että hallituskausittain vaihtuvat painopistealueet koettelevat luottamusta kumppanimaiden kanssa, ja erityisesti kansalaisjärjestöjen kohdalla jatkuva sopeutuminen uusin vaatimuksiin vaikeuttaa työn suunnittelua ja tehokasta toteuttamista.

Selvityksessä toistui suositus, jonka KPT lausui jo vuosiarviossaan 2015: Suomen on parannettava kehityspolitiikkansa johdonmukaisuutta ja pitkäjänteisyyttä, ja varteenotettava ohjauskeino on kehitysyhteistyölaki.

Laki on sitovin – mutta myös raskas

Useissa DAC-maissa, kuten Britanniassa, Belgiassa ja Islannissa, kehitysyhteistyötä säädellään jo nyt lailla. Kepa on KPT:n suositusten hengessä jatkanut pohtimista ja selvittänyt, voisiko laki toimia myös meillä.

”Kehityspolitiikan ohjausta voidaan kehittää muillakin tavoilla, mutta selvityksemme perusteella laki on kaikkein sitovin keino, ja oikeastaan ainoa instrumentti, joka ulottuisi hallituskausien yli”, toteaa kehitysrahoituksen asiantuntija Niina Mäki Kepasta.

Kehitysyhteistyöstä ja kehityspolitiikasta vastaava alivaltiosihteeri Elina Kalkku ulkoministeriöstä puolestaan pitää lainsäädäntöä turhan raskaana ohjausmuotona. ”Mietittyäni asiaa monelta kantilta en näe, että laki toisi kehityspolitiikan jatkuvuuteen ja sisältöön hyötyjä, joita ei voisi saavuttaa muuten”, hän arvioi.

Mallia muualta?

Kalkun mielestä kokemukset muiden maiden kehitysyhteistyölaeista eivät tarjoa erityisen rohkaisevia esimerkkejä. Esimerkiksi Belgiassa laissa määritellään sektorikohtaisia painopisteitä, mistä seuraa se, että lakia joudutaan muokkaamaan usein.

KPT:n selvityksessä Islannin laki nostetaan harkitsemisen arvoiseksi malliksi Suomelle. Kalkun mielestä Islannin lain soveltamista Suomen tarpeisiin vaikeuttaa kuitenkin se, että kyse on erittäin pienestä avunantajasta, ja toiminnan volyymi liikkuu aivan eri tasolla kuin Suomella.

”Lailla on Islannissa ehkä haluttu osoittaa, että pienuudesta huolimatta kehitysyhteistyö on heille tärkeää”, Kalkku toteaa. ”Eikä Islannin lakikaan ole välttynyt yksityiskohdilta, joita on muokattava.”

Niina Mäki yhtyy Kalkun näkemykseen siitä, että lainsäädännössä sopivan tason löytäminen on haaste: ”Kehitysyhteistyölain olisi oltava riittävän yksityiskohtainen, jotta siitä olisi hyötyä, muttei liian yksityiskohtainen, jottei se muutu kohtuuttoman raskaaksi.”

Eduskunnalle halutaan suurempi rooli

Vaikka eri maiden kehitysyhteistyötä säätelevät lait poikkeavat varsin paljon toisistaan, yhteistä on se, että parlamentin roolia kehityspolitiikan ohjauksessa on lisätty.

Kalkun mielestä Suomessa kannattaisi panostaa ennen muuta siihen, että eduskunnalla on selkeä rooli kehityspolitiikkaa linjattaessa. Hänen mielestään linjaukset kannattaisi jatkossakin toteuttaa selontekoina, kuten jo vuonna 2016 tehtiin. Ensin kuultiin eri tahoja – kansalaisjärjestöjä, tutkimuslaitoksia, yrityksiä ja muita ministeriöitä – ja sen jälkeen kehityspoliittisesta selonteosta käytiin keskustelu eduskunnassa.

”Ajatus oli, että selonteossa nostetaan esiin myös tiettyjä pitkäjänteisiä asioita, jotka kantavat hallituskaudesta toiseen”, Kalkku sanoo ja muistuttaa, että ”demokratiassa jokainen hallitus haluaa kuitenkin myös ottaa kantaa kehitysyhteistyön painopisteisiin”.

Mäen mielestä eduskunnan roolin lisääminen on olennaista kehityspolitiikan ohjauksessa, ja hän piti selontekotyöskentelyssä hyvänä sitä, että eduskunta kuuli järjestöjä ja muita sidosryhmiä laajalla rintamalla. 

Mäki kuitenkin uskoo, että jatkossa toimivin ohjauskeino saattaisi löytyä yhdistämällä esimerkiksi laki ja sen toteutumista valvova ”parlamentaarinen komitea”, muutoin uudistuksista jäisi puuttumaan olennainen eli yli hallituskausien ulottuva johdonmukaisuus.

Ryhtiä 0,7-tavoitteeseen?

Kehitysyhteistyölain yhtenä keskeisenä pontimena on halu taata myös rahoitukselle pitkäjänteisempi ja ennakoitavampi taso – ja saavuttaa määrärahoissa kansainvälisesti sovittu 0,7 prosentin osuus bruttokansantulosta.

”Useat hallitukset, myös tämä hallitus, on ottanut 0,7:n tavoitteekseen. En näe, että sen kirjaaminen lainsäädännölliseksi tavoitteeksi toisi olennaista muutosta. Tärkeämpää olisi suunnitella, miten tavoite saavutetaan”, Elina Kalkku arvioi.

Niina Mäen mielestä juuri kansallinen laki voisi nostaa kansainväliset sitoumukset uudelle tasolle: ”Nyt nämä sitoumukset eivät ole juridisesti sitovia, ja juuri siksi hallitus toisensa jälkeen pystyy määrärahojen nostamisen sijaan leikkaamaan niitä.”

Esimerkiksi Britanniassa kehitysyhteistyömäärärahojen 0,7-taso on kirjattu lakiin.

Onko järjestöillä paukkuja kampanjointiin?

Mäen mukaan muiden maiden kokemuksista on opittu kehitysyhteistyölain suhteen ainakin se, että jos kansalaisjärjestöt päättävät lähteä kampanjoimaan lain puolesta, on rintaman oltava riittävän laaja – ja työhön on sitouduttava pitkäksi aikaa.

”Myös Suomen taannoinen ilmastolakikampanja tarjoaa hyvän vertailukohteen. Järjestöt tekivät töitä lain eteen vuosikausia ja tarjosivat valmiin lakiehdotuksen.”

Kepa aikoo seuraavaksi selvittää, olisiko sen jäsenjärjestöillä kiinnostusta nostaa kehitysyhteistyölaki yhteiskampanjan teemaksi esimerkiksi vuoden 2019 eduskuntavaalien edellä.

Oman haasteensa kampanjointihalukkuuteen luo se, että järjestöt saattavat lähitulevaisuudessa menettää mahdollisuuden hakea viestintä- ja globaalikasvatustukia.

”Kyse on juuri siitä rahoituksesta, jolla järjestöt toteuttavat kampanjoita kotimaassa”, Mäki muistuttaa.