”Joukot, jotka lukeutuvat aamulla kapinallisiin, voivatkin olla iltapäivällä ryösteleviä ja raiskaavia maantierosvoja”, kertoi YK:n pakolaispäävaltuutettu António Guterres vieraillessaan viime viikolla Suomessa.
Hänen mukaansa konfliktien monimutkaistuminen on vaikeuttanut dramaattisesti YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n ja muiden humanitaarista työtä tekevien järjestöjen toimintaa parin viime vuoden aikana: Jos osapuolina taisteluissa olivat ennen valtiot tai hallitus ja kapinalliset, nykyään mukana on lisäksi kansainvälisiä toimijoita, etnisiä ja uskonnollisia miliisejä ja monenkirjavia bandiitteja.
”Tämä luo ennakoimattomuutta, ja se lisää paikallisten ihmisten kuten myös humanitaarisen avustustyön turvattomuutta”, Ulkopoliittisen instituutin vieraana puhunut Guterres sanoi.
”Törmäämme myös eri puolilla maailmaa hallituksiin, jotka estävät ulkomaalaisilta, yksiselitteisesti humanitaarista työtä tekeviltä henkilöiltä pääsyn kriisialueille. Hallitukset eivät halua meidän näkevän, mitä alueella todella tapahtuu.”
Toisaalta humanitaarisen työtä vaikeuttaa myös roolien sekoittuminen.
”Tämä tulee esiin erityisesti rauhanturvaoperaatiossa sellaisilla alueilla, joilla rauhaa ei ole. Rauhanturvaajista tulee herkästi yksi konfliktin osapuolista, ja humanitaaristen periaatteiden vaaliminen käy yhä vaikeammaksi”, Guterres kertoi.
”Ja rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että joskus armeija tykkää tehdä väliin humanitaaristakin työtä, rakentaa esimerkiksi kouluja, jolloin paikallisten silmissä ero avustustyöntekijöihin edelleen hämärtyy .”
Pakolaisia on velvollisuus auttaa
Hädänalaisten ihmisten auttamisessa törmätään yhä useammin ongelmiin myös konfliktialueen ulkopuolella. Guterresin mukaan maahanmuutto ja pakolaisuus sotketaan herkästi keskenään.
”Jokaisella maalla on oikeus luoda omat käytäntönsä paremman elämän toivossa saapuvia maahanmuuttajia varten. Mutta on eri asia, jos ihmisen pitää sirtyä maasta toiseen pakotettua — näitä ihmisiä tulee suojalla riippumatta siitä, minkälainen kunkin maan maahanmuuttopolitiikka on”, Guterres sanoo ja viittaa Euroopan epätasaiseen turvapaikkajärjestelmään: Vuonna 2009 eri EU-maista suojelua pyytävän somalin mahdollisuus turvapaikkaan vaihteli 3—90 prosentin välillä.
”Eurooppaan pyrkivistä turvapaikanhakijoista 80 prosenttia tulee nykyään Kreikan kautta, mikä on täysin epäreilua. Vastuuta pitäisi jakaa tasaisemmin. Lisäksi eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän toimimattomuus luo kasvualustaa ulkomaalaiskammolle ja populismille.”
Äänekkäistä puheenvuoroista huolimatta Euroopan pakolaismäärät ovat pieniä. Esimerkiksi Libyasta lähteneistä 900 000 ihmisestä suuri enemmistö riutuu rajaseuduilla ja naapurimaissa.
”Se on dramaattista näille ihmisille, mutta ei Euroopalle, sillä Eurooppaan Libyan pakolaisista on tullut vain kaksi prosenttia”, Guterres muistutti.
Maailman pakolaisista 80 prosenttia elää kehitysmaissa. Kun näissä maissa pakolaismäärät lasketaan sadoissatuhansissa, jopa miljoonissa, on Guterresin mielestä vaikea perustella kehitysmaiden ihmisille, miten Italiaan rantautuneet 30 000 venepakolaista ovat niin iso ongelma, että ne herättävät keskustelua jopa Schengen-sääntöjen uudistamisesta.
”Eurooppalaisten on tärkeää ymmärtää, että vaikka nämä kysymykset ovat relevantteja meidänkin yhteiskunnissamme, Euroopan tapahtumien mittasuhteet eivät ole mitään verrattuna maailmanlaajuisiin mittasuhteisiin.”
Pakolaiseksi elinympäristön pakottamana
YK:n pakolaisjärjestö UNHCR syntyi toisen maailmansodan seurauksena suojelemaan eurooppalaisia pakolaisia. Optimistisena maailmantilanteen kohenemisesta YK:n yleiskokous perusti YK:n pakolaisasiain päävaltuutetun viraston 14. joulukuuta 1950 vain kolmen vuoden toimikaudeksi. Sen jälkeen järjestön työ oli tarkoitus saada päätökseen ja lopettaa.
Seuraavana vuonna 28. heinäkuuta ratifioitiin ns. vuoden 1951 sopimus pakolaisten oikeudellisesta asemasta, joka toimii oikeudellisena perustana ja ohjesääntönä UNHCR:n toiminnalle — edelleen, 60 vuotta myöhemmin.
UNHCR on saanut kahdesti — 1954 ja 1981 — Nobelin rauhanpalkinnon. UNHCR:n väliintuloa vaativat humanitaariset kriisit eivät kuitenkaan tule katoamaan tulevaisuudessakaan.
”Yhä suurempi ja suurempia osa pakolaisista ei lähde kotiseudultaan konfliktin tai vainon takia vaan muista syistä, eli erityisesti ympäristön muuttumisesta johtuvista tulvista, kuivuudesta ja juoma- ja ruokapulasta”, Guterres tietää.
”Vuoden 1951 sopimukseen tarvitaan uusia lainvoimaisia keinoja, jotta näitä uudenlaisia pakolaisryhmiä voidaan auttaa. Se on tulevan vuosikymmenen keskeinen tehtävä.”
,