Suomi on tunnetusti yhdistysten luvattu maa, ja kansalaisten halukkuus pystyttää seura oman harrastuksen tai intohimon ympärille näkyy myös kehitysmaaliikkeessä ja Fingon jäsenistössä.
”Noin puolet kolmestasadasta jäsenjärjestöstämme on pieniä, pääosin vapaaehtoisvoimin toimivia yhdistyksiä. Osalla on omia kehitysyhteistyöhankkeita, osalla – kuten diasporajärjestöillä – muunlaista toimintaa globaalissa etelässä”, kertoo jäsensuhteiden asiantuntija Paula Lounasheimo Fingosta.
Lounasheimon mukaan vastaavat yhdistykset ovat esimerkiksi muualla Euroopassa harvinaisempia, ja siellä järjestötoimijat ovat yleensä isompia.
”Suomessa ja Pohjoismaissa korostetaan kansalaistoimintaa ja on totuttu, että yhdistykset ovat se kanava, jonka kautta jokainen pystyy vaikuttamaan.”
Kansalaisopisto käänsi katseen Tansaniaan
Sastamalassa toimiva Äetsän seudun kehitysmaaseura on hyvä esimerkki siitä, miten ruohonjuuritason kehitysyhteistyö voi saada alkunsa: tarvitaan uteliaisuutta, auttamishalua – ja usein ihmisiä, jotka innostavat muita omalla esimerkillään.
Äetsän kansalaisopistossa alettiin jo 1970-luvun lopulla pitää kursseja rauhan- ja kansainvälisyyskasvatuksesta. Vuonna 1983 tunnettu pasifisti Helena Kekkonen vieraili opistolla, ja esitteli äetsäläisille Tansanian oloja. Opettajat ja opiskelijat eivät halunneet jäädä vain passiivisiksi luentojen kuuntelijoiksi – haluttiin myös tehdä itse jotain, kerrotaan seuran historiikissa.
Aluksi opintopiirit ja opistolaisyhdistys lähtivät mukaan Vapaan Sivistystyön yhteistyöjärjestön hankkeisiin Tansaniassa ja auttoivat kehittämään oloja Mbezin kylässä ja Etelä-Afrikasta paenneiden lasten ja nuorten pakolaisleirillä Morogorossa.
Vuonna 1985 opistolaiset perustivat oman kehitysmaaseuran, ja mukaan saatiin heti 69 jäsentä. Seura myi kehitysmaatuotteita toreilla ja markkinoilla, välitti tietoa kehitysmaista ja tarjosi opetusta.
Tyttöjä kouluttamalla pienikin järjestö vaikuttaa laajasti
Seuran nykyinen puheenjohtaja, lääkäri Georg Pimenoff tuli mukaan toimintaan 1990-luvun alussa niin ikään lääkärinä työskennelleen vaimonsa Heli Pimenoffin vanavedessä. Seuralla on ollut 1990-luvulta lähtien Tansaniassa kuusi ulkoministeriön rahoittamaa kehitysyhteistyöhanketta, ja kaikki ovat liittyneet terveyteen tai koulutukseen.
”Näillä aloilla meillä on ollut tietotaitoa, ja ne ovat minkä tahansa yhteisön kannalta keskeisiä asioita”, Georg Pimenoff sanoo. ”Varsinkin koulutus on kansakunnan selkäranka.”
Pimenoff muistuttaa, että erityisesti tyttöjä ja naisia kouluttamalla saadaan aikaan todellista muutosta: niin Suomesta kuin maailmalta tiedetään, että jos naisella on vähänkin koulutusta, hän yleensä varmistaa koulutuksen myös lapsilleen.
”Olemme kouluttaneet Tansaniassa noin 100 ihmistä, mikä on tietysti häviävän pieni määrä yli 40-miljoonaisen väestön joukossa, mutta kerrannaisvaikutukset ovat suuret.”
Kummitoiminta riittää nykyään
Viimeisin ulkoministeriön rahoittama hanke, Say Yes to Girls’ Education, päättyi vuonna 2014. Toimintaa haluttiin kuitenkin jatkaa, ja nykyään kehitysmaaseura rahoittaa tansanialaisten tyttöjen koulutusta kummitoiminnalla. Oppilaita on eri kouluasteilla 41 ja kummeja Suomessa kaksinkertainen määrä.
”Tähän mennessä yliopistoista on valmistunut 11 opiskelijaa, samoin ammattikorkeakouluista ja ammattikouluista viisi opiskelijaa”, Pimenoff kertoo.
Opiskelijoiden kuulumiset jaetaan kummeille nettijärjestelmän ja kummitapaamisten avulla, ja Pimenoffin mukaan suora palaute onkin pienen järjestön vahvuus.
”Isoissa järjestöissä kummitoiminta on mennyt anonyymiksi. Meillä kummeilla on tiedossa, kenelle raha menee ja kuinka hän pärjää.”
Kummitoiminta riittää nykyisin hyvin Äetsän seudun kehitysmaaseuralle toimintamuodoksi, eikä hankerahoituksen hakemista ulkoministeriöstä suunnitella – eikä siihen houkuta nykyinen byrokratiakaan.
”Prosessi muistuttaa yhä enemmän EU-hakuja. Jos yhdistyksellä ei ole palkattua henkilökuntaa, se jää pois, kuten on jo nähty.”
Kummitoiminnan ohella seura on edelleen aktiivisesti mukana myös Tansaniassa kehitysyhteistyötä tekevien suomalaisjärjestöjen yhteisjärjestössä Uhusianossa. Sitä kautta kumppaneina ovat Hyvinkään kehitysmaayhdistys, Iisalmen Nuorison tuki, KehyApu ystävät, Msingi-Seura, Suomen setlementtiliitto, Toivala-säätiö ja Vaasan kehitysmaaseura.
”Maailmanparannushalu harvoin lopahtaa”
1990-luvun kultakaudella Äetsän seudun kehitysmaaseurassa oli jäseniä noin sata, nykyään kolmisenkymmentä.
”Ihmiset vanhenevat, väsyvät ja riitaantuvat, mikä on tyypillistä yhdistystoiminnassa”, Pimenoff toteaa.
Paula Lounasheimo tunnistaa ilmiön laajemminkin järjestökentällä: pienissä yhdistyksissä toiminnan aktiivisuus riippuu vahvasti jäsenten elämäntilanteista.
”Toisaalta suvantovaiheiden jälkeen mukaan saattaa tulla uusia innokkaita jäseniä, ja toiminta aktivoituu. Ja harvoin ihmisten maailmanparannushalu kokonaan lopahtaa. Pienten kehitysmaayhdistysten hienous on juuri omaehtoisuudessa, toiminta lähtee ihmisistä itsestään”, hän toteaa.
Georg Pimenoff on samaa mieltä, vaikka myöntää, että kehitysmaaliikkeen huippuajat ovat ohi.
”Pienet järjestöt ovat monille ihmisille edelleen kanava, jonka kautta pääsee itse osallistumaan sellaiseen toimintaan, jossa haluaa olla mukana, eikä vain jonkin isomman järjestön kautta.”