Demokratiakehitys takkuilee eteläisessä Afrikassa

Jo 20 vuotta on kulunut siitä, kun Namibia Afrikan viimeisenä valtiona itsenäistyi siirtomaavallasta.
”Vapautuminen ei ole kuitenkaan koskenut kansan enemmistöä”, arvostelee vapautustaistelun veteraani, namibialainen Hemming Melber.

Teksti: Lauri Haapanen

”Tyypillistä afrikkalaista toimintaa”.
Noilla sanoilla usein päivitellään, kun kuunnellaan kuvailuja afrikkalaisen demokratian piirteistä, ”tai niiden puutteista”, täsmentää Hemming Melber, ruotsalaisen Dag Hammarskjöld Foundationin johtaja.
Melber vieraili alkuviikosta Suomessa ja luennoi demokratian tilasta Eteläisessä Afrikassa muun muassa ulkoministeriössä.
Heti alkuun Melberillä oli pari varoituksen sanaa.
Ensinnäkin: yliolkaisia yleistyksiä pitää välttää, sillä jokainen Afrikan maa on erilainen.
Ja toiseksi: Ne ongelmat, joita demokratiakehitys on kohdannut Afrikassa, ovat varsin samoja, joihin törmätään kaikkialla maailmassa. Myös Euroopassa.
”Eihän siitä ole pitkäkään aika, kun Suomessa presidentti jatkoi vallassa ilman vaaleja”, Melber muistuttaa.
”Joten yhtä hyvin voisi kai sanoa, että tuollainen toiminta on sitä ’tyypillistä suomalaista toimintaa’.”
Kurjuus kasvanut vapautumisen jälkeen
Eteläisen Afrikan valtioiden itsenäistymisestä on jo vuosikymmeniä. Namibia nuorimpanakin on jo päässyt 20 vuoden ikään.
”Vapautuminen ei ole kuitenkaan koskenut kansan enemmistöä”, Melber sanoo ja aloittaa listan kurjuuksista.
Räikeä epätasa-arvo on arkea sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välillä. Terveydenhuolto ja koululaitos ovat rapistuneet. Talous on kuralla, lapsikuolleisuus valtava.
”Esimerkiksi Namibiassa elinajanodote on nyt 12-15 vuotta alempi kuin maan itsenäistyessä”, Melber kertoo kotimaastaan. Hän muutti saksalaisvanhempiensa kanssa Namibiaan 17-vuotiaana vuonna 1967.
Siirtomaavallasta vapautumisesta huolimatta köyhyys ja tuloerot eivät ole eteläisen Afrikan maissa vähentyneet. Etelä-Afrikassa järjestetään toiseksi eniten julkisia protesteja heti Kiinan jälkeen. Lisäksi Etelä-Afrikan väkivaltainen muukalaisviha muistuttaa pelottavasti apartheidia.
”Eikä se kohdistu tähän ihonväriin”, Melber sanoo vaaleaa käsivarttaan hieroen, ”vaan naapurimaista tulleita siirtolaisia kohtaan, jotka ovat paossa oman maansa vapautusliikettä”.
Lopuksi Melber esittää yleisölleen kysymyksen, joka on kaiken edellisen jälkeen tietysti vain retorinen: ”Voiko tätä tosiaan kutsua vapautumiseksi ja demokratiaksi?”
Mutta mikä sitten on mennyt pieleen?
Nykymeno lähenee totalitarismia
”Vapautustaistelumme historia on samalla väkivallan historiaa, eikä väkivalta ole hyvä kasvualusta demokratialle”, Melber aloittaa.
Hän myöntää, että vapautustaistelut vaativat väkivaltaa. Esimerkiksi Namibiassa SWAPO (South West Africa People’s Organization) syyllistyi sissitaistelunsa aikana kidutuksiin, raiskauksiin ja teloituksiin. Siitä kuitenkin vaiettiin ulkomaita myöten, koska asian tulo julki olisi ollut tehokas ase apartheid-hallinnon arsenaalissa.
”Tällainen toiminta on ymmärrettävää niin kutsutun reaalipolitiikan näkökulmasta. Reaalipolitiikkahan usein joutuu uhraamaan perimmäiset ihanteensa”, Melber toteaa mutta paheksuu, että menneisyys on sysätty sivuun ja kielletty vielä itsenäistymisen jälkeenkin.
”Miten kansakunnan eheytyminen voi edetä, jos SWAPO ei ole valmis pyytämään anteeksi omaa kansaansa vastaan tekemäänsä väkivaltaa?”
Pahinta kuitenkin on, ettei ajattelutapa ole muuttunut miltään muiltakaan osin sitten voitonjuhlien. Sitä vastoin vapautusliikkeistä syntyneet puolueet – Namibian SWAPO, Etelä-Afrikan ANC, Zimbabwen ZANU, Mosambikin FRELIMO ja Angolan MPLA – ovat valtaannousunsa jälkeen ryhtyneet hallitsemaan itsevaltiaan tavoin: käytännössä kaikki aikaisemmat tai vaihtoehtoiset ajattelutavat on pyyhitty pois ja kielletty.
”Vapautusliikkeet ovat päättäneet hallita nyt ja ikuisesti. Ja se tuo meidät jo aika lähelle totalitarismia.”
Vaalit kiinnostavat Mugabeakin
Madonlukujen lomaan Melber kuitenkin muistuttaa, että myönteistäkin kehitystä on nähtävissä.
Melber itse liittyi SWAPOON vuonna 1974. Se ajoi hänet maanpakoon kotimaastaan vuosiksi 1975-1989.
”Nykyään voin matkustaa Namibiaan ja sanoa täsmälleen nämä samat asiat kuin täällä tänään. Se on suuri edistysaskel.”
Melber antaa myös esimerkkejä siitä, että orastavaa kunnioitusta demokratiaan liittyviä instituutioita kohtaan on nähtävissä:
ANC on jo pitkään sallinut sen, ettei se ole Etelä-Afrikan ainoa iso puolue. Myös presidentit ovat Etelä-Afrikassa ja Mosambikissa vaihtuneet vaalien kautta useasti, ja Zimbabwen pitkäaikainen presidentti Robert Mugabekin korostaa taajaan olevansa nimenomaan vaaleilla valittu presidentti.
”Vaalien epärehellisyydestä huolimatta Mugabe selvästi välittää siitä, että vaalit ylipäänsä on järjestetty. Vielä muutama vuosikymmen sitten tällaiset pelisäännöt eivät olisi moniakaan Afrikan valtioita voineet vähempää kiinnostaa.”
Viime marraskuussa Namibiassa järjestettiin sekä parlamentti- että presidentinvaalit. Vaikka SWAPO voitti kummatkin vaalit noin 75 prosentin kannatuksella, myös pääoppositiopuolue RDP (Rally for Democracy and Progress) sai sekin sentään 11,2 prosenttia äänistä.
Puolueita pedon vatsasta
Melber on itse edelleen SWAPOn jäsen. Siitä huolimatta hän toivoisi Namibiaan todellista vaihtoehtoa puolueelleen. RDP:stä ei hänen mielestään sellaiseksi ole – eikä hän puhu nyt pelkästään kannatusluvuista.
RDP-puolueen nimittäin perusti vuonna 2007 kaksi entistä SWAPO-johtajaa puolueen sisäisten erimielisyyksien seurauksena. Myös ANC sai toissa vuonna haastajan samalla tapaa, kun Etelä-Afrikan entisen presidentin Thabo Mbekin kannattajat erosivat ANC:stä perustaen COPEn (Congress of the People).
”Nämä puolueet ovat ikään kuin pedon vatsasta syntyneitä”, Melber vertaa. ”Miten ne voisivat olla osa ratkaisua, kun ne vielä hetki sitten olivat osa ongelmaa?”
Yhtä kaikki pienen valonpilkahduksen Melber näkee myös tässä kehityksessä.
”Nämä puolueet mahdollistavat sentään sen, että äänestäjillä on mahdollisuus moittia valtapuoluetta antamalla äänensä jollekin muulle puolueelle.”
Demokratian kannalta tämä on ollut kuitenkin toistaiseksi laiha lohtu, sillä valtaapitävien vapautuspuolueiden ajattelu jakautuu edelleen militaarisen jyrkästi voittajiin ja häviäjiin – ystäviin ja pettureihin.
Ja demokratiassa kun olisi kyse täysin päinvastaisesta, Melber muistuttaa, yhteisymmärryksestä tai vähintäänkin kompromissista yhteisen edun saavuttamiseksi.
”Eteläisen Afrikan maissa kaikki oppositiotoiminta nähdään osana imperialistien salaliittoa kansakunnan itsenäisyyden tuhoamiseksi”, Melber sanoo. ”Oppositio marginalisoidaan ja ahdistetaan toimintakyvyttömäksi.”
Melberin mielestä muutoksen täytyykin lähteä vapautuspuolueista itsestään, ”niin vaikeata kuin se onkin”.
Tietysti maat tarvitsevat myös ulkomaista tukea. Puoluepolitiikkaan sotkeutumista ulkovaltojen pitää Melberin mielestä kuitenkin välttää, sillä nykyisessä vainoharhaisessa ilmapiirissä se saattaisi vain pahentaa tilannetta.
Haave, joka ei koskaan toteudu
Melber varoittaa, että jos todellinen vapautuminen ja demokratiakehitys ei pian lähde käyntiin, eivät eteläisen Afrikan vapautustaistelun veteraanit ole ainoita, jotka lähenevät ”parasta ennen -päiväänsä”.
”Myös ihmisten usko siihen, että vapautuminen voisi tarkoittaa muodollisen poliittisen vapauden sijaan esimerkiksi säädyllisiä asumisoloja, työpaikkoja, koulutusta ja terveydenhuoltoa, alkaa uhkaavasti vanhentua”, hän sanoo.
”Todellinen vapautuminen on ylivoimaiselle enemmistölle edelleen vain haave, joka ei ole koskaan toteutunut.”

Henning Melber

Syntyi Saksassa vuonna 1950 mutta muutti vanhempineen Namibiaan vuonna 1967.
Valmistunut valtio-opin tohtoriksi Bremenin yliopistosta vuonna 1980 ja toiminut sittemmin sekä monissa akateemisissa tehtävissä että järjestöissä.
Julkaisut paljon Afrikan tutkimusta erityisesti rasismiin, solidaarisuuteen ja vapautusliikkeisiin liittyen. Monet julkaisuista ovat käsitelleet eteläistä Afrikkaa, erityisesti Namibiaa.
Aloitti Dag Hammarsköljd Foundationin johtajana marraskuussa 2006.

Dag Hammarskjöld Foundation

Perustettiin vuonna 1961 kunnioittamaan lento-onnettomuudessa kuolleen ruotsalaisen YK-pääsihteeri Dag Hammarskjöldin (1905-1961) muistoa.
Itsenäinen instituutio, joka esittelee julkaisujen ja seminaarien kautta uusia, vaihtoehtoisia ja innovatiivisia ideoita ajankohtaisiin kehityskysymyksiin.
Säätiö toimii Uppsalassa.