Afganistanissa on saavutettu paljon, muttei tarpeeksi

Järjestöjen Afganistan-tilaisuudessa todettiin, että taleban-hallinnon syrjäyttämisen jälkeen on tapahtunut paljon hyvää. Järjestöjen ja naisen aseman eteen pitää kuitenkin vielä tehdä työtä – afgaanien johdolla.

Teksti: Miina Poikolainen

Mitä kansalaisjärjestöt voivat tehdä ja tekevät Afganistanissa? Mitkä ovat suurimmat haasteet rauhantyössä? Miten afgaanit itse näkevät maansa tilanteen?
Näitä ja monia muita kysymyksiä käsiteltiin keskiviikkona 9.12. kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen Afganistan-keskustelutilaisuudessa Kepan tiloissa. Paikalla oli kolmisenkymmentä osallistujaa eri järjestöistä, Ulkoministeriön edustajat sekä Suomessa asuvia afgaaneja.
Lontoosta paikalle saapunut afgaani ja kokenut ihmisoikeusaktivisti, Amnestyn Horia Mosadiq piti vaikuttavan puheenvuoron Afganistanin nykytilanteesta.
”Taleban-hallituksen kaaduttua on tapahtunut paljon edistystä. Naiset ovat taas koulussa, sananvapaus on vahvempi ja media vapaampi. Ongelmana on, että rikollisia ei saada vastuuseen teoistaan. On sydäntä särkevää, että parlamentissa istuu ihmisoikeusrikoksia tehneitä henkilöitä. ”
”Haluamme rauhan, mutta se ei saa tapahtua ihmisoikeuksien hinnalla”, hän painotti.
Afgaaninäkökulman tarjosi myös Suomessa asuva Ziaulhag Momeni.
”Vuonna 2001 saimme toivoa rauhasta. Nyt taleban on entistäkin vahvempi, ja kansainväliset joukot haluavat pois maasta. Talebanit tulevat Pakistanista ja jos rajaa ei saada kiinni, tilanne ei muutu.”
Ratkaisu on afganistanilaisten käsissä
Keskustelussa korostettiin useaan otteeseen naisten oikeuksia ja roolia rauhantyössä. Ei riitä, että naisia koulutetaan ja heillä on oikeus osallistua rauhanneuvotteluihin, vaan mukaan täytyy saada asiantuntevia naisia. Ongelmana on talebanien saaminen samaan pöytään naisten kanssa. Keskustelijoilla oli myös eriäviä näkemyksiä siitä, pitääkö talebaneja ottaa ollenkaan mukaan neuvotteluihin.
”Naiset ovat ensisijaisia talebanin toiminnan uhreja”, Mosadiq muistutti.
Puheenvuoroissa nousi myös huoli avun jakaantumisesta epätasaisesti eri alueille ja etnisille ryhmille. Siitä oltiin erimielisiä, kannattaako kansainväliset avustusvarat ohjata suoraan Afganistanin valtion budjettiin vai toimivatko avustusjärjestöt rahanjakajina.
Ulkoministeriön erityisasiantuntija Olli Ruohomäen mukaan Afganistan-työssä on paikka sekä budjettituelle, humanitaariselle avulle että kehitysyhteistyöhankkeille.
”Ulkopuoliset voivat auttaa ja tukea rauhantyössä, mutta afgaanien täytyy tehdä itse poliittiset uudelleenjärjestelyt”, hän summasi.
Yhteistyötä eri toimijoiden välille
Yleisin järjestötyyppi Afganistanissa on talousministeriön valvoma NGO (Non-Governmental Organisation). Näitä on maassa noin 1500, joista noin 300 on ulkomaisia.
Jo vuosikymmeniä maassa toimineen Kylväjä ry:n edustaja Hans Rönnlund kertoi, että viranomaisten asennoituminen järjestöihin on usein epäkäytännöllistä ja valvovaa, ja lainsäädäntö epäselvää.
Lisähaastetta kansalaisjärjestöille tuottavat työlupien hankkiminen, kartellit ja verotus. Myös turvallisuusuhat, terveysvaarat ja rikollisuus ovat arkipäivää. Rönnlundin mukaan ratkaisu ongelmiin on yhteistyö muiden maassa toimivien järjestöjen kanssa.
Vuoropuhelu jatkuu
Kaikki tilaisuuden keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että Afganistanissa on saavutettu vuoden 2001 jälkeen paljon, muttei vielä tarpeeksi.
Puolitoistatuntisen ajatustenvaihdon lopuksi KATU ry:n Oili Alm totesi, että tällaiselle keskustelulle on jatkossakin tarvetta. Hyvän alun saanut vuoropuhelu tulee jatkumaan, ja ilmoille heitettiin ajatus suomalaisten järjestöjen ja Suomessa asuvien afgaanien järjestöjen yhteistyöstä.
Malm kertoi ulkoministeri Stubbin luvanneen kutsua tammikuussa järjestöjen edustajia keskustelutilaisuuteen, jossa käsitellään kehitysyhteistyötä ja siviilikriisinhallintaa sekä näiden rahoitusta.
Lue lisää järjestötoiminnasta Afganistanissa

ACBAR (The Agency Co-ordinating Body for Afghan Relief)
ANSO (The Afghanistan NGO Safety Office)
SAK (Svenska Afganistankommitén)