Yhdelle Kehitysavun kirous, toiselle sen siunaus

Uutinen ei pitäisi olla kenellekään se, että maailma on monimutkainen paikka. Toisille elinympäristö ja mahdollisuudet ovat suotuisimmat kuin toisille. Tämän kuilun kaventaminen on yksi kehitysyhteistyön päätarkoituksia.

Teksti: Rilli Lappalainen

Matti Kääriäinen on tehnyt elämäntyönsä valtion virkamiehenä kehitysyhteistyön parissa ja nähnyt aitiopaikalta siitä näkökulmasta yhden perspektiivin muuttuvaan maailmaan. Niin kuin tapana näkyy olevan, elämänkertojen kirjoittaminen on muotia ja kirja tarjoaa yhden kanavan purkautua ja tuoda oma näkökulma esille.

Kääriäisen Kehitysavun kirous -kirja on hyvä katsaus viimeisen 40 vuoden kehitysyhteistyön trendeihin, mutta kovin vaatimaton se on aitojen ratkaisujen tarjoana. En tiedä, olemmeko me kansalaisjärjestöinä epäonnistuneet vaikuttamistyössämme, kun hän niin vähän kommentoi järjestöjen työtä. Kääriäisen tarjoamat ratkaisut ovat olleet kansalaisjärjestöjen vaikuttamistyön keskiössä jo vuosikymmeniä. Onnistuneena esimerkkinä voidaan pitää 1990-luvun lopussa järjestöjen kansainvälisen painostuksen toimesta kaadettua MAI-sopimusta, jolla teollisuusmaat yrittivät saada aikaan investointisopimuksen suojatakseen sijoituksiaan. Nyt valmisteilla oleva TTIP-vapaakauppasopimus EU:n ja Yhdysvaltojen välillä on saatu seisautettua ja sen tulevaisuus on uhattuna.

Kehityspoliittinen johdonmukaisuus, jolla pyritään varmistaamaan se, etteivät muut politiikat alat tuhoa sitä, mitä kehityspolitiikalla yritetään saada aikaan, etenee valitettavan hitaasti. Kuitenkin esimerkiksi EU:n ja Kiinan ryöstökalastus on länsiafrikkalaisten kansalaisjärjestöjen ja paikallisten kalastajien yhteistyöllä saatu vähenemään. Jos Suomenkin hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin 40 vuotta ja meidän lähtökohtamme olivat kuitenkin paremmat ja saimme apua mm. Unicefilta, emme voi olettaa, että muutos muuallakaan tapahtuu nopeasti.

Kääriäiselle kehitysapu on vain apua, ei yhteistyötä. Kirja käsittelee lähinnä vain valtioiden välistä toimintaa, joten väkisinkin todellisuus jää liian kapeaksi. Samaa mieltä kirjoittajan kanssa olen siitä, että hallituskausiin sidotut kehityspoliittiset ohjelmat ovat vaarallisia ja lyhytnäköisiä. Pitkäjänteinen yhteistyö vaatii suunnitelmallisuutta, sitoutuneisuutta ja luottamusta, jotta mahdollisiin väärinkäytöksiin voidaan ajoissa puuttua ja muuttaa toimintatapoja ja jopa painotuksia tarpeen mukaan. Poliittinen tahto tuleekin olla sitoutunutta suuriin päämääriin eli eriarvoisuuden poistamiseen ja köyhyyden vähentämiseen, mutta samaan aikaan moderneja toimintatapoja toteuttamalla. Tarinat Sisu-traktoreista ovat Suomi-filmiaikaa, eivät YouTubea.

Surullista on lukea kirjaa, jonka kirjoittaja on jäänyt omien kokemustensa vangiksi ja hakee pessimistiselle näkemykselleen mieleisensä tutkimustulokset. Kääriäinenkin ylistää vuonna 2000 YK:ssa aikaan saatua vuosituhatjulistusta ja sen työkaluiksi valittuja vuosituhattavoitteita, joista suurin osa mm. lasten pääsy kouluun ja puhtaan veden saannin paraneminen ovat erittäin merkittäviä saavutuksia, jotka sivuuttamalla ei voi muuta kuin ihmetellä valikoivaa ajattelua.

Kirja on päässyt tavoitteeseensa eli keskustelun herättäjäksi ja sen toivotan ilolla vastaan. Toivon kuitenkin, että keskustelun ytimessä olisi tämän päivän todellisuus ja rakentavat ratkaisut. Niistä ollaan sopimassa tämän vuoden aikana YK:ssa, kun nykyiset vuosituhattavoitteet päättyvät ja maailma toivottavasti siirtyy rohkeasti askeleen kohti kaikille yhteisiä kestävän kehityksen tavoitteita.