Ulkoministeriön hankerahoituspäätökset kaudelle 2021–2024 julkistettiin heinäkuussa. Hanketukea myönnettiin 34 suomalaiselle järjestölle 62 hankkeeseen. Hakeneista järjestöistä noin puolet sai rahoitusta.
Rahoituksen kokonaismäärä kasvoi seitsemällä miljoonalla eurolla edellisestä kierroksesta. Myönnetty tuki oli yhteensä hieman yli 25 miljoonaa euroa. Järjestöillä olisi paljon halua ja osaamista toteuttaa enemmänkin hankkeita, mutta määrärahoja pitäisi nostaa huomattavasti nykyisestä 25 miljoonasta eurosta.
Tarkastelimme Fingossa uutta rahoituskierrosta suhteessa edellisiin, vuonna 2018 ja vuonna 2016 myönnettyihin hanketuen hakukierrosten hankkeisiin.
Järjestöjen työ painottuu vahvasti vähiten kehittyviin maihin, eli niin sanottuihin LDC-maihin. Tällä hakukierroksella rahoitetuista hankkeista lähes 70 prosenttia toteutetaan LDC-maissa. Hankkeiden rahoituksesta tämä vastaa 67 prosenttia. Eniten rahoitusta myönnettiin Tansaniaan, (3,1 miljoonaa euroa, eli 12,3 prosenttia kaikista myönnöistä), Nepaliin, (2,9 miljoonaa, eli 11,7 prosenttia ) ja Keniaan (2,1 miljoonaa, eli 8,5 prosenttia). Reilu 60 prosenttia tuettavista hankkeista sijoittuu Afrikkaan ja neljäsosa Aasiaan.
Hanketuen hakijoiden määrä on vähentynyt merkittävästi aiemmista vuosista. Vuonna 2016 tukea haki 99 järjestöä ja 3 kuntaa 168 hankkeelle, vuonna 2018 yhteensä 83 järjestöä ja 2 kuntaa 129 hankkeelle ja tänä vuonna vain 69 järjestöä 115 hankkeelle. Tämä lienee seuraus pitkään jatkuneesta trendistä, jossa rahoitus on aito mahdollisuus yhä harvemmalle – moni heittää niin sanotusti hanskat tiskiin ja jättää hakematta.
Aktiivisen globaalin toimijuuden kannalta pienet toimijat ovat tärkeitä.
Samanlainen, mutta vielä jyrkempi trendi on ollut viestintä- ja globaalikasvatustuen puolella. Ongelma on myös tunnustettu. Syyskuussa 2020 julkaistussa viestintä- ja globaalikasvatustukea koskevassa evaluaatiossa nostetaankin esille huoli hakijoiden ja hankkeiden monimuotoisuuden kaventumisesta sekä siitä, että uusien toimijoiden on vaikea päästä mukaan.
Fingo on jo aiemmin ilmaissut huolensa moniäänisen kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytysten kapenemisesta ja kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen määrän radikaalista laskusta sekä maantieteellisestä keskittymisestä pääkaupunkiseudulle. Tämä trendi jatkuu edelleen: myös hanketukikierroksella oli nähtävissä, että rahoitus keskittyi yhä harvemmalle ja yhä suurempiin hankekokonaisuuksiin. Toimme tämän huolen esiin myös budjettineuvotteluiden yhteydessä lausunnossamme Eduskunnan valtiovarainvaliokunnan hallinto- ja turvallisuusjaostolle.
Vuonna 2020 peräti neljälle järjestölle myönnettiin hankerahoitusta yli 2 miljoonaa, kun vuonna 2018 vain kolmen järjestön rahoitus oli yli 1,5 miljoonaa. Vuonna 2016 vain kahdella järjestöllä oli yli miljoonan hankebudjetti. Samaan aikaan yksittäisten hankkeiden koko kasvoi ja yhä useampi järjestö sai rahoitusta usealle hankkeelle.
Hankekoot kasvavat, toimijat vähenevät – miksi tästä pitää olla huolissaan?
Keskittämisen trendi on seurausta yritysmaailmasta tutun kustannustehokkuusajattelun noususta osaksi kansainvälistä kehitysyhteistyötä ja kansalaisjärjestöjen arkea. Suuremmat hankkeet vaativat rahoittajalta suhteessa vähemmän hallinnollisia resursseja. Tutut, kokeneet toteuttajat osaavat jo valmiiksi kirjoittaa rahoittajalle tulosraportteja suoraan totuttuun muotoon.
Trendin taustalla lienee myös julkinen paine osoittaa, että kehitysyhteistyöhön sijoitetuille verorahoille saadaan selkeää vastinetta. Suuremmista hankekokonaisuuksista on helpompi löytää eri medioihin sopivia, helposti ymmärrettäviä ja myötätuntoa herättäviä tulosesimerkkejä. Suuret luvut myös näyttävät paremmilta graafeissa kuin pienet luvut. Tavoite on sinällään ymmärrettävä: jos tavoitellaan suurta kustannustehokkuutta, pistetään paukut sinne, missä niille saa niin sanotusti parhaan kumulatiivisen tuoton (eli kehitystulokset).
Ongelma on se, että kansalaisyhteiskunnan perusluonne, ja sen ehdoton vahvuus on moninaisuus. Se tarkoittaa sitä, että yhteiskunnassa saavat äänensä kuuluviin monet, erilaiset ja joskus jopa vastakkaiset äänet; siitä on yhteiskunnalliselle päätöksenteolle sekä toimivalle demokratialle vain hyötyä. Se että tuemme monipuolisesti eri toimijoita – eri maissa, eri teemojen parissa, eri kokoluokissa – on osa moniäänisyyden tukemista.
Kumppanuudet rakentuvat yleensä samankokoisten toimijoiden välillä. Se lienee hyvä tasavertaisen kumppanuuden kannalta. Kehitysyhteistyössä kyse on nimenomaan yhteistyöstä ja kaksisuuntaisesta prosessista, jossa kummatkin oppivat. Myös se suomalainen kumppanijärjestö.
Suosituksia kansalaisyhteiskunnan tilan kehittämiseen
Vastajulkaistu Valtioneuvoston tilaama tutkimus Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta tukee havaintojamme laajemmallakin kansalaisjärjestökentällä. Tutkimuksen mukaan Suomessa kansalaisyhteiskunnan haasteet liittyvät muun muassa siihen, että yksityisen ja julkisen sektorin toimintatavat ovat sekoittuneet kolmannen sektorin toimintaan, kansalaistoiminta nojaa yhä enemmän palkattuun ammattilaishenkilökuntaan, järjestökenttä keskittyy ja järjestöt on rahoituksella aiempaa selkeämmin kytketty julkisen sektorin strategisiin tavoitteisiin.
Tutkimuksessa todetaan, että vaarana on, että kansalaisyhteiskunnan kyky tehdä innovatiivisesti yhteiskunnallisia aloitteita heikkenee samoin kuin niiden mahdollisuus vapaasti kritisoida julkista valtaa. Tutkimus suosittaakin, että:
- Kansalaisyhteiskunnan autonomian, yhdenvertaisuuden ja elinvoiman takaamiseksi sen riippuvuutta rahoittajan strategisista tavoitteista tulee vähentää.
- Kansalaisyhteiskunnan ja julkisten rahoittajien välistä yhteistyötä pitää lisätä ja rahoittajien käytäntöjä yhtenäistää yhdistysten yhdenvertaisuuden takaamiseksi.
- Kansalaisyhteiskunnan keskittymistä pitää välttää tukemalla vapaaehtoispohjalta toimivia yhdistyksiä ja liikkeitä.
Kansalaisyhteiskunnan perusluonne, ja sen ehdoton vahvuus on moninaisuus.
Kansalaisyhteiskuntien vahvistaminen kehittyvissä maissa on Suomelle itsessään tärkeä kehityspoliittinen tavoite. Näin todetaan esimerkiksi kehityspoliittisessa kansalaisyhteiskuntalinjauksessa. Myös Marinin hallituksen ohjelmaan on kirjattu, että kansalaisyhteiskunnan tilaa ja toimintaedellytyksiä vahvistetaan systemaattisesti Suomessa ja maailmalla.
Suomella on monen muun Euroopan yhteistyö- ja kehitysjärjestön kehitysapukomitean (OECD DAC) jäsenen tavoin kaksoistavoite: kansalaisyhteiskuntien vahvistuminen on tavoite itsessään, mutta myös keino edistää muita kehityspoliittisia tavoitteita. Kuitenkin keskimäärin vain 15 prosenttia kansainvälisen kehitysyhteistyön rahoituksesta kanavoituu kansalaisjärjestöille.
Vapaaehtoistyö omalla paikkakunnalla avartaa ymmärrystä
Oma arvonsa on myös sillä, että yhä useammalla suomalaisen yhteiskunnan jäsenellä olisi mahdollisuus saada omakohtaista kokemusta tai tietoa kehitysyhteistyöstä. Vapaaehtoistyö omalla paikkakunnalla toimivassa, kehitysyhteistyötä toteuttavassa järjestössä on mahdollista yhä harvemmalle, kun rahoitusta saavat järjestöt keskittyvät suuriin kaupunkeihin. Tämä kaventaa suomalaisten mahdollisuuksia globaalien haasteiden ja maailman erilaisten todellisuuksien ymmärtämiseen, sekä eristää kehitysyhteistyön toimijat entistä pienempään kuplaan.
Moni julkisessa poliittisessa keskustelussa käytetyistä kehitysyhteistyön vastaisista argumenteista ja esimerkeistä on joko auttamattomasti vanhentunut tai osoittaa sen, että kehitysyhteistyö ja sen tavoitteet ja toimintamallit ovat usein puhujalle tuntemattomia. Mitä keskittyneemmäksi toimintaa viedään, sitä kauemmas se kulkeutuu arjen kohtaamisista ja mahdollisuuksista osallistua toimintaan. Eriarvoistumisen ja ennakkoluulojen vähentämiseksi olisi tärkeää tarjota ammattimaisen toimijuuden lisäksi suomalaisille nykyistä monipuolisempia rooleja kehitysyhteistyössä.
Aktiivisen globaalin toimijuuden kannalta pienet toimijat ovat tärkeitä. On suomalaisen yhteiskunnan etu, että mahdollisimman monella, niin päättäjällä kuin kansalaisella, on omakohtaista kokemusta ja ymmärrystä kehitysyhteistyöstä, maailmanlaajuisista haasteista ja oman toiminnan vaikutuksista yhteiseen maapallomme ja sillä eläviin ihmisiin – lyhyesti, ikkuna auki maailmaan Suomen rajojen ulkopuolella.