Myös bisnes voi olla uskonnon läpäisemää: vaatekoju Malawissa muistuttaa siitä nimellään. Kuva: Myös bisnes voi olla uskonnon läpäisemää: vaatekoju Malawissa muistuttaa siitä nimellään.

Uskonto ja uskonnottomuus kehitysyhteistyössä

Miten voi olla tukematta uskonnollista työtä, jos yhteistyökumppanit ovat uskonnollisia arjessaan, työssään ja kaikessa? Voiko ihmisoikeusperustaista kehitysyhteistyötä tehdä taho, jonka kannat tiettyjä vähemmistöjä kohtaan ovat selvästi syrjiviä? Entä ohitetaanko täysin uskonnon kieltävässä kehitysyhteistyössä jotain oleellista etelän todellisuudesta?

Teksti: Esa Salminen Kuva: Esa Salminen

Yle uutisoi 7. kesäkuuta, että naispappeutta ja homoliittoja vastustavat järjestöt saavat ulkoministeriöltä rahaa toimia kehitysyhteistyön parissa esimerkiksi Afrikassa. Osin on kyse samoista järjestöistä, jotka eivät saaneet opetus- ja kulttuuriministeriöltä taannoin rahaa toimintaansa Suomessa.Osin on kyse myös Kepan jäsenjärjestöistä, joten sanottakoon näin kärkeen, etten aio käsitellä näiden järjestöjen toimintaa Suomessa tai ulkomailla, enkä sitä edes hyvin tunne.Mutta itse ilmiö on mietityttänyt pidempään. Siis moderni lähetystyö, uskonnollisten järjestöjen tekemä kehitysyhteistyö ja uskontoon perustuvien toimijoiden sekulaari kehitysyhteistyö. Monien eri maiden sellaisia hankkeita tuli vastaan usein viiden Afrikan-vuoteni aikana.***Ulkoministeriö edellyttää kehitysyhteistyörahaa saavilta hankkeilta muun muassa pyrkimystä muuttaa kohdemaiden syrjiviä asenteita ja rakenteita – tällaisista eettisistä reunaehdoista ministeriö antoi järjestöille ohjeet (pdf) viime vuonna.Sekä järjestöistä että ulkoministeriöstä vakuuteltiin Ylelle, etteivät jyrkät asenteet kotimaassa heijastu kehitysyhteistyöhankkeisiin. Ei varmaankaan ole syytä pelätä, että suomalaiset lietsoisivat afrikkalaisia kumppaneitaan esimerkiksi homovihaan, samaan tyyliin kuin yhdysvaltalaiset evankelistat ovat tehneet.Silti uudistusmielisimmät seurakunnat ovat lopettaneet tukensa tiukimmille lähetysjärjestöille näiden asenteiden tähden. Vastaavasti Utsjoen seurakunta äskettäin lopetti tukensa Suomen lähetysseuralle, koska tämä päätti lähettää miesparin lähetystyöhön.***Ulkoministeriö ja lähetysjärjestöt korostavat, että kehitysyhteistyö ja lähetystyö on tiukasti eroteltu, eikä liene mitään syytä uskoa, etteikö näin periaatteessa olisi. Mutta etelässä, siellä kehitysmaassa, rajankäynti on varmasti joskus vaikeampaa. Itse olen ollut tekemisissä vain kansainvälisten uskonnollisten järjestöjen kanssa Sambiassa ja Mosambikissa, ja siellä monet puhuivat, että käytännön työssä uskonnollista ja sekulaaria työtä on usein vaikeaa erottaa.Niin se oli myös sekulaarillakin puolella, jossa itse toimin. Sambialaiset esimerkiksi ovat keskimäärin niin uskonnollista porukkaa, että täysin maallinen järjestö aloitti kokouksensa ja lounastaukonsa rukoilulla, ja uskonnollisuus oli niin kiinteä osa monen elämää, että sen erottaminen töistä olisi varmaan tuntunut hoopolta.Analyytikko Sophie Ayling kirjoitti 7. kesäkuuta Guardianin kehy-ammattilaisten sivustolle hienosti siitä, kuinka uskonnon ja uskon sivuuttaminen kehitystyössä heittää mukanaan helposti tärkeän aspektin, joka voi auttaa ymmärtämään köyhien näkökulmaa. Vaikka me täällä Pohjolassa olisimmekin sekulaareja, kuuluu 70 prosenttia maailman ihmisistä johonkin uskonnolliseen yhteisöön. Usein köyhissä maissa prosentti on paljon suurempi.Tuntuukin usein nurinkuriselta ajatella, että sekulaarista pohjoisesta ylipäänsä lähetetään ketään ”uskonnollistamaan” uskovaa etelää.Tärkeintä varmasti on, ettei omaa uskontoa tuputeta toiselle, ja että kirkolliset toimijat huomioivat kehitysyhteistyössään kaikki hyödynsaajat, eivätkä käännytä ihmisiä vaikkapa uskon tai seksuaalisen suuntautumisen tähden ovelta. Sitä, ettei verorahoilla rahoitettaisi lainkaan uskonnollista toimintaa, on hiukan vaikeaa uskoa. Väistämättä resursseja annettaessa tullaan tukeneeksi tiettyjä yhteiskunnan osia. Jos yhteistyökumppanit ovat uskonnollisia järjestöjä tai seurakuntia, niin täysin uskonnosta vapaata työ ei kai voi olla?Kysyin esimerkiksi taannoin erään kansainvälisen, taustaltaan uskonnollisen, mutta virallisesti sekulaarin, kehitysjärjestön yhdysvaltalaiselta pomolta Sambiassa voisiko heillä olla uskonnottomia työntekijöitä. Hän kurtisti kulmiaan, ja sanoi ettei oikein voisi kuvitella sitä, kun koko järjestö kuitenkin pohjaa kristillisyyteen ja Jeesukseen.***Mutta uskonnollinen Sambia ei edusta kaikkia kehitysmaita. Myöhemmin työskentelin muslimivaltaisessa Pohjois-Mosambikissa, jossa sekä kristilliset että islamilaiset kehy-järjestöt toimivat ainakin minun silmiini täysin sekulaaristi. Ehkä valtauskonnon puute aiheutti yhteiskuntaankin sen, ettei uskonnollisuus ollut niin arjessa läsnä, enkä muista, että Mosambikissa olisi koskaan rukoiltu kokouksissa. Hölmöltähän se olisi tuntunut, sillä puolet porukasta kuului eri uskontokuntaan.Ayling mainitsee myös pointin, joka Suomenkin keskusteluissa on tuttu: uskonnolliset yhteisöt ovat yrittäneet auttaa köyhiä jo kauan ennen kuin modernia kehitysyhteistyötä oli keksittykään. Sen lisäksi uskonnollisilla tahoilla on usein paljon pitkäaikaisemmat linkit paikallistasolle kuin kiireisillä hanketoimijoilla.Eikä sekulaarikaan toimija välttämättä pysty toimimaan tehokkaasti uskonnollisissa paikoissa, jos hengellisiä piirejä ja niiden johtajia ei huomioida — esimerkiksi hiv-valistusta tehdessä voi olla ensiarvoista toimia myös uskonnollisten johtajien kautta ja kanssa.***Jos me kehypiireissä otamme vakavasti oman pitkäaikaisen virtemme siitä, että etelän ääntä on kuultava, ja kehitysmaiden asukkaiden on itse saatava määritellä kehityksen suunta, silloin on hyväksyttävä myös se, jos se suunta ei vastaa meidän sekulaareja arvojamme. Toisaalta sambialaiset ihmisoikeusjärjestöt ovat kiitollisia tuesta suvaitsevampien arvojen puolesta.Voi olla, että sambialaisten enemmistö kuitenkin mielellään antaisi kirkoilleen enemmän valtaa ja rahaa. Ei siihen oikein voi Helsingistä huudella, ettei saa.Se olisi ylimielistä, ja ylimielisiä me pohjoisessa olemme köyhempien maiden ihmisiä kohtaan olleet jo liian kauan. Sellaisen ylimielisyyden muotoja ovat muun muassa saarnaaminen, opettaminen sekä omien arvojen ja uskomusten tuputtaminen. Sellaista besserwisser-meininkiä ei verovaroilla soisikaan tuettavan, oli se uskonnollista tai ei.Kirjoittaja on Kepan verkkojulkaisujen toimitussihteeri, joka on aiemmin toiminut kehitysyhteistyötehtävissä Sambiassa ja Mosambikissa. Blogeissa esitetyt näkemykset eivät välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.