Mad Cook: asiaa viihteeseen verhottuna

Eilen julkaistu Mad Cook – Kulinaristinen seikkailukirja paketoi maailman ruokakulttuurit ja ruokabisneksen etiikan helposti pureskeltavaan muotoon. Eikä kainostele sanoa suoraan sitä, miltä tuntuu.

Teksti: Esa Salminen

Riku Rantala otti yhteyttä muutama kuukausi sitten ja pyysi lukemaan ruoka ja politiikka -luvun alustavat tekstit tulevaa Mad Cook -kirjaa varten. Olemme vanhoja tuttuja, ja olen auttanut Madventures-sarjan tekijäkaksikkoa ennenkin, ehkä suurimmin poikien ensimmäisellä Afrikan-matkalla, kun kiersimme yhdessä Malawia ja Sambiaa.

Siitä vaikka oheinen video, jossa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan silloisen hankekumppanin Katete DWDA:n pääsihteeri Vainess Phiri kokkaa hiiriä.

 

Eilen julkaistun ”Mad Cook – Kulinaristinen seikkailukirja” opuksen käsikirjoituksen osa pyörähti siis Kepan toimiston kautta, koska Riku halusi asiantuntijoiden katsovan, että kehityspoliittiset viestit ja faktat ovat kunnossa. Eipä juuri olisi tarvinnut, siksi hyvin Riku ja Tunna Milonoff olivat teemansa tutkineet.

Muutaman kommentin saimme kehityspoliittisen asiantuntijan Tytti Nahin kanssa kuitenkin lisättyä, vaikkei sitä lopputuloksesta välttämättä osaisi arvata.

Kirjoitimme asiallisen harmaaseen sävyyn Rikulle muun muassa siitä, kuinka on ironista, että vapaakaupan suurimmat puolestapuhujat – Yhdysvallat ja Euroopan unioni – pitävät kuitenkin maatalouskaupan kohdalla kiinni protektionismista ja käyttävät vaikkapa vientitukia, jotka selvästi haavoittavat köyhiä maita. Meinasi kahvi mennä naurahduksesta väärään kurkkuun, kun kirjaan huomio päätyi sanoin:

Riku: Irvokasta tässä on sekin, että vapaalta markkinataloudelta fantasioissaan persseksiä ottavat oikeistotahot jaksavat aina vouhottaa, että kunhan kehitysmaissa poistetaan sääntely, markkinat ratkaisevat kaikki ongelmat.

Tunna: Ja vapaan markkinatalouden yliairuet sitten itse ratsastelee korjaamaan voitot vääristämällä niitä jumalan asemassa olevia vapaita markkinoita tukiaisilla. Rötöksen makua.

Kirjassa luennoiminen eli blastaus on kirjoitettu dialogimuotoon, kuten näkyy. Tässä kaverukset keskustelevat farmarin jamaikalaisen Ras Fredin ongelmista, kun Yhdysvalloista dumpatut tomaatit vievät leivän maajussin pöydästä. Tytti huomautti, että yksi ongelma on myös palvelusektorin yksityistäminen, jonka myötä esimerkiksi pankkeja on maaseudulla vähän jos ollenkaan: vähävaraiset maalaiset ovat huonoja asiakkaita. Riku kiitti vinkistä ja kirjoitti:

Tunna: No, miksei Fred sitten hommannut koneita? Ottanut lainaa, kehittänyt työtapojansa, tehostanut tuotantoansa ja kilpaillut vaikka halvempien työvoimakustannusten avulla jenkkispedejä vastaan?

Riku: Juuri tähän kiinnittäisi huomionsa markkinauskovainen. Joku toinen idiootti varmaan epäilisi Frediä laiskaksi ja/tai tyhmäksi neekeriksi, kun ei tee näin. Mutta kun se ei ole mahdollista, sanoi Fred. Ei ole mistä lainata. Homma ei yksinkertaisesti toimi niin kehitysmaissa. Ei siellä landella mitään pankkeja ole – siinä missä ennen vanhaan kansalliset pankit saattoivat lainoittaa köyhiäkin, ei vaahtosuisen yksityistämisen myötä liikepankkeja mitkään vähävaraiset asiakkaat kiinnosta.

Kadehdin siis Rikun ja Tunnan sujuvaa kynää, ja hykertelin lukiessani, kuinka Kepankin aika puisevan asialliset kannat suodattuivat Madventures-silmälasien lävitse reteäksi, päräyttäväksi kieleksi – jota lukee aika moni, sillä vaikka tietokirjat eivät nykyään myy, otettiin Mad Cookista heti 8000 kappaleen painos, ja lisää on todennäköisesti pian tulossa.

Madventuresin tyyli on saanut kiitosta arvostelusta toiseen: se on tutkittu mutta rehellinen ja rohkea. Kantaa ottava, suora, helvetin hyvin kirjoitettu ja hauska. Sellaista pitäisi meidän muidenkin yrittää tehdä enemmän, eikä sortua kerta toisensa jälkeen lakoniseen uutisointiin jossa faktat ovat kunnossa mutta tyyli jää jälkeen.

Sillä kyllä minustakin usein tuntuu epäreilua maailmanmenoa seuratessa siltä, että pitäisi sanoa ääneen, niin kuin Tunna tiivistää sivulla 228: ”Vittu mitä touhua.”