Hämmennystä ja 
riisipeltoja Burmassa

Burma on muutakin kuin pakkotyötä ja raiskauksia.

Teksti: Sanna Jäppinen

Olisin antanut burman kielen taidosta mitä tahansa, kun taksimme kaasutti taas liikkeelle ja etupenkin paikallinen matkustaja ihmetteli näkemäämme kuskille. Huolellisesti meikattu naissotilas oli juuri äsken katkaissut liikenteen, kun tien toisella puolella olevaan sotilastukikohtaan marssitettiin kymmenittäin nuoria maalaisnaisia, joiden ilmeet kartiomaiset olkihatut kätkivät.
Olinhan minäkin lukenut pakkotyön ja raiskausten olevan Burman sotilasvallan arkea.
Sitä taustaa vasten Burmaa lukee toisin kuin muita maita. Ihmettelee, miksi tietöissä on lähinnä naisia tai miksi viljarekan ohjaamossa on sotilaita. Nyt puusto taas peittää rinteet, mutta tarkemmin katsoen huomaa metsät avohakatuiksi kymmenisen vuotta aikaisemmin.
Vähintään yhtä vaikeaa on kohdata taloudellisesti romahtanut valtio, jossa tapaamani vanhuksen kuukausittaisella eläkkeellä ei saa edes kahta kupillista teetä. 46-vuotias opettaja kertoo vanhempiensa elättävän häntä, koska palkka ei riitä sänkypaikan ja riisin lisäksi juuri mihinkään. Itse asiassa hän elää aika tarkkaan köyhyysrajalla, jos köyhyyden mittarina pidetään dollarin ansioita päivässä.
Infrastruktuuriin ei ole investoitu vuosiin. Esimerkiksi sähkön tuotannon kapasiteetti on niin riittämätön, että joka ikisessä kaupungissa, jossa vierailin, valot sammuivat heti pimeän tultua.
Kauppojen edessä on generaattori, kodeissa pattereilla toimivat lamput. Televisiot on kytketty pistorasioihin laitteita jännitteen heilahteluilta suojaa-vien rasioiden kautta.
Sähkön tuottamisessa massatuotanto on tietysti edullisinta, joten vaikkapa valokopiot maksavat eri summan riippuen siitä, otetaanko ne julkisella sähköllä vai liikkeen oman, polttoainetta vaativan generaattorin tuottamalla energialla.
Yksi poikkeus pimeiden kaupunkien joukossa sentään on. Yöbussissa valot sytytetään matkustajien herättämiseksi, mutta bussi ei näytäkään olevan pysähtymässä vessataukoa varten. Suljen silmäni, on paras jatkaa muutenkin lyhyeksi jäävää unta.
Hiljalleen aivoni rekisteröivät, mikä äsken näkemässäni oli outoa: Ulkonahan paloivat katuvalot. Avaan taas silmäni ja arvaan, missä olemme. Vieressä istuva opiskelijapoika vahvistaa arvaukseni oikeaksi: ”Tämä on maamme uusi pääkaupunki”.
Sotilasdiktatuuri päätti vuonna 2005 muuttaa maan pääkaupungin keskelle viidakkoa.
Yllätyksekseni alan myös ymmärtää, miksi maa on ajautunut sotilasdiktatuuriin. Kun minulle
kerrotaan ajasta, jolloin omasta kaupungista ei ollut lähtemistä sissiarmeijan ja hallituksen joukkojen taisteluiden vuoksi, tajuan, kuinka tuossa tilanteessa sotilaallinen ratkaisu voi näyttää toivottavalta.
Historiaa paremmin tunteva voisi arvata tulokset. Aseelliset konfliktit jatkuvat yhä vuosikymmenten jälkeen, mutta kansalaisoikeudet on menetetty ja armeija pitää valtaa.
Etnisten sissiarmeijoiden nykyisen vahvuuden ja rauhansopimukset hallituksen kanssa voi arvioida esimerkiksi bussireitille osuvien tarkastuspisteiden määrällä. Suuri osa Burmaa on yhä matkailijoilta suljettu aseellisten konfliktien vuoksi.
On Burma paljon muutakin: vehmaita riisipeltoja, paaluille rakennettuja kyliä, huumorintajuisia ihmisiä, makeita intialaisia leivonnaisia, värikkäitä vaatteita, siirtomaa-aikaisia taloja, historiallisen vaurauden muistomerkkejä, joen rantatörmällä laiduntavia vuohia, kadulla pelattuja pallopelejä.
Bangkokissa työskentelevän 
burmalaisen sanoin: ”Burma on hieno maa, paljon parempi kuin Thaimaa. Hallitus vain on hirveä.”

Muut Maailman Kuvalehden linkit

Pääkirjoitus: Iloisesti alamäkeen

Kolumni: Velkakriisi keittiössä ja valtakunnassa

Henkilökuvassa: Tumma ja villi Janette Grönfors
Voi öylätti soikoon! Kiroilemisen universaali taide

Filippiinojen ikioma sunnuntai
Maputon vartijalla ei ole nimeä

Vieraskolumni: Sosiaalifoorumi haluaa eroon kilpailun kulttuurista
Klikkauksella parempi maailma?
Kapine: Kesän merkki
Kilpailu Haitista
Onko apu aina hyvästä?
Puhekupla: Mediapeli

 

Maailman Kuvalehti 7–8/2010
Uusin Maailman Kuvalehti