OCHAn juuri julkaiseman vuosikatsauksen viesti on tyly: COVID-19-pandemia on entisestään lisännyt ihmisten haavoittuvuutta epävakaissa oloissa. Aseelliset selkkaukset, luonnonkatastrofit ja nälänhätä romahduttavat hauraita yhteiskuntia. Globaalit haasteet ovat monimutkaisia ja yhden asian ratkaiseminen kerrallaan ei enää riitä. Tarvitaan kokonaisvaltaista näkemystä ja rakenteisiin pureutuvia ratkaisuja, joilla voidaan saada aikaan kestävää kehitystä.
Samaan aikaan rahoittajat ovat yhä epävarmempia sietämään riskejä. Kuluvana vuonna kymmeneen katastrofiin liittyvään avustustyöhön saatiin alle puolet siitä rahoituksesta, jota olisi kipeästi kaivattu. Yksi osahaaste avun toimeenpanossa on se, että rahoja hallinnoivat pohjoisella pallonpuoliskolla toimivat, hankebyrokratiaan erikoistuneet järjestöt. Ne ovat vahvistaneet omaa tärkeää rooliaan, mutta samalla hauraimmissa olosuhteissa toimivat kumppanit ovat monesti jääneet vain operaatioiden toteuttajiksi. Varsinainen valta pysyy edelleen pohjoisella pallonpuoliskolla.
Niin sanottu lokalisaatiokeskustelu käy nyt kuumana niin kehitysyhteistyön kuin humanitaarisen avun parissa toimivien kansalaisjärjestöjen keskuudessa − ja erittäin hyvästä syystä. Jos toimintaa katsoo puhtaasti vallanjaon näkökulmasta, on selvää, kuka loppupeleissä päättää mitä tehdään. Niinpä USAIDin uuden johtajan, Samantha Powersin, muutaman viikon takainen päätös kanavoida 25 % (aiemmin 5,6 %) USAIDin antamasta rahallisesta tuesta etelän järjestöille seuraavan neljän vuoden aikana, olikin varsinainen uutispommi. Tämä on merkittävä muutos ja ensimmäinen konkreettinen rahoittajapäätös, joka vahvistaa merkittävästi kehittyvien maiden toimijoiden vahvaa päätösvaltaa.
Tämä vaikuttanee myös niin kutsuttuun nexus-keskusteluun, mikä tarkoittaa rauhan ja vakauden rakentamista samaan aikaan humanitäärisen avun ja kehitysavun rinnalla. Jotta todellinen kestävämpi kehitys toteutuisi, tarvitaan laajempaa näkemystä ja entistä parempaa yhteistä suunnittelua ja toteutusta, jotta työ ei jäisi yksittäisiksi hankkeiksi. Tätä keskustelua tulee käydä Suomessakin, kun ulkoministeriö parhaillaan valmistelee kansallista linjausta kolmoisneksuksen eli rauhan, kehitysavun ja humanitaarisen avun toteuttamiseksi.
Koska globaalit asiat ovat yhä enemmän myös lokaaleja, tulee meidänkin pohjoisen pallonpuoliskon toimijoina aktiivisesti arvioida omaa rooliamme globaalien ratkaisujen tuottamisessa. Arkkipiispa Desmond Tutu sanoi jo vuosikymmeniä sitten rikkaille maille, että hoitakaa kunnolla oma osuutenne globaalien kysymysten ratkaisemissa, niin kehittyvienkin maiden tilanne paranee nopeammin.
Huomiota pitää kiinnittää siihen, kuinka paljon rikkaat maat kasvattavat päästöjä, ylläpitävät rasismia, keräävät yritysvoittoja tai jättävät veroja maksamatta. Kansalaisjärjestöt voivat tuoda esiin epäjohdonmukaisuuksia, tarjota ratkaisuja, vahvistaa kansalaisten kykyä toimia aktiivisesti sekä toimia itse esimerkkeinä kestävästä toiminnasta.