Pysähdy, nyt heti ja mieti seuraavia kysymyksiä.
Mitä kehitys mielestäsi tarkoittaa? Millaista muutosta toivot näkeväsi maailmassa? Tarvitsemmeko alkuunkaan sellaista kehitystä, jollaisena me kehityksen nyt ymmärrämme? Onko näkemyksemme kestävästä kehityksestä oikeasti kestävä – mitä oikein yritämme saada kestämään?
Nämä kysymykset ovat arvostetun globaalikasvattajan Tereza Čajkován mukaan kehitysyhteistyön parissa työskenteleville hyvä lähtökohta itsereflektiolle.
Ja nyt saatat puolestasi esittää vastakysymyksen: miksi sinä muka tarvitset itsereflektiota?
Yksinkertainen vastaus kuuluu: tarvitsemme itsereflektiota sen takia, että valta jakautuu kehitysyhteistyössä epätasa-arvoisesti ja tilanne täytyy korjata. Läntisillä toimijoilla on suhteettomasti valtaa esimerkiksi ohjelmien suunnittelussa ja arvioinnissa.
Eikä tämän pitäisi Čajkován mukaan tulla meille yllätyksenä. Niin maailma on muutenkin rakentunut: globaali pohjoinen määrittelee resurssiensa avulla marssijärjestyksen ja ottaa samalla hyödyt irti.
”Kehitysyhteistyöhön liittyvä epätasa-arvoinen vallan jakautuminen on täysin linjassa ja luontainen osa niiden kaikkien muidenkin sektoreiden luontaista logiikkaa, joita globaali pohjoinen operoi. Sen ei pitäisi yllättää meitä, että tilanne on samanlainen myös kehitysyhteistyössä”, Čajková kuvailee.
Tämän ajatuksen kohtaaminen voi olla kuitenkin henkilökohtaisesti kivuliasta. Siis ajatus siitä, että kehitysyhteistyö sisältää ja ylläpitää rakenteellista eriarvoisuutta, vaikka juuri sen avulla me yritämme rakentaa maailmasta oikeudenmukaisempaa.
Siksi me olemme nyt keskustelemassa Tereza Čajkován kanssa. Hän on luvannut tukea meitä itsereflektoinnissa. Eli käytännössä uudelleenharkitsemaan ja arvioimaan omaa toimintaamme, jotta voimme muuttaa toimintamallejamme.
Čajková työskentelee Gesturing Towards Decolonial Futures -tutkimusryhmän kanssa. Hänen tutkimuksensa keskittyy esimerkiksi globaalien yhteyksien monimutkaisuuteen, mielikuvituksen rajoihin ja sen tutkimiseen, millaista oppimista saatamme tarvita navigoidaksemme nykyisissä ja tulevissa globaaleissa kriiseissä.
Ennen kuin liikumme eteenpäin, on tärkeä vielä tarkentaa, mistä on kyse. Kehitysyhteistyön epätasa-arvoisiin rakenteisiin on viitattu viime aikoina esimerkiksi termeillä dekolonisaatio ja vallansiirto. Kenialainen Light Up Impact -järjestö on kiteyttänyt käsitteen varsin osuvasti:
”Vallansiirrossa on kyse sen tunnustamisesta, että ratkaisut löytyvät yhteisöiltä itseltään. Niiden henkilöiden on ohjattava kehitystä, jotka ymmärtävät paikallisen elämän monimutkaiset säkeet”, järjestö kuvailee.
Mitä tavoittelemme?
Aluksi täytyy purkaa, mitä todella tavoittelemme kehitysyhteistyöllä. Čajková sanoo, että reflektiota tulee tehdä niin laajasti organisaatioiden kuin myös yksittäisten ihmisten tasolla.
”Saatamme ajatella ydinongelman liittyvän siihen, että valta jakautuu epätasaisesti kehitysyhteistyössä. Mutta todellinen ydinongelma saattaa liittyä siihen, miten me länsimaissa ymmärrämme kehityksen sisällön, suunnan, muodon ja oman mielikuvamme siitä”, hän sanoo.
Ajatus on pysäyttävä. Onko rikkaiden teollisuusmaiden kaltainen kehitys oikeasti sellaista, mitä toivomme muualle maailmaan – eli kehitys, jota planeettamme ei pysty kannattelemaan ja joka perustuu jatkuvalle riistämiselle ja ekologiselle kestämättömyydelle?
Čajková sanoo, että meidän on kyseenalaistettava ajatteluamme siitä, mitä tarkoittaa oikeasti työskennellä sekä sosiaalisen että ekologisen hyvinvoinnin edistämiseksi: meidän on toisin sanoen tarkasteltava ehdottamiamme kehitysmalleja ja muutosteorioita kriittisesti.
”Tämä voi osoittaa meille, että jotkin ratkaisuistamme tai ideoistamme ovat ristiriidassa toivomamme suunnan kanssa.”
Čajkován mielestä on ylipäätään nurinkurista, että rikkaat teollisuusmaat kutsuvat itseään kehittyneiksi. Länsimainen näkemys kehityksestä pohjautuu talouteen – Čajková muistuttaa, että latinalaiselta alkuperältä sana talous on kuitenkin viitannut kodista huolehtimiseen.
”On naurettavaa, että rakennamme itsestämme mielikuvaa kehittyneinä valtioina, kun samaan aikaan tuhoamme planeettaa, eli kotiamme. Ja kannustamme toisia samaan lupaamalla heille samanlaista kehitystä: mukavuuksia, turvallisuutta ja mielihyvää”, Čajková toteaa.
”Kun tosiasiassa meidän näkemyksemme kehityksestä on oikeasti pahin mahdollinen resepti planeetalle ja tulevaisuudelle.”
Näemmekö selkeästi?
Kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan olosuhteidensa muovaamia. Meidän voi olla hyvin vaikea oppia pois nykyisistä käsityksistämme – emmehän ehkä edes ymmärrä, että on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Čajkován edustama Gesturing Towards Decolonial Futures Collective -kollektiivi puhuu termistä sobriety, eli vapaasti suomennettuna raittius.
”Käytämme termiä vertauskuvallisesti. Termi yrittää kuvata sitä, että joudumme ehkä oppimaan uusia tapoja identifioida ja katkaista sosiaalisesti ehdollistuneita pakkokäytöksiämme, haitallisia harhaluulojamme, fantasioitamme ja kiintymyksiämme. Meidän on kyseenalaistettava omat halumme, kokemamme etuoikeudet ja erityisyytemme, jos haluamme, että mikä tahansa muu vaihtoehto on mahdollinen.”
Čajková kannustaa pitämään itsereflektiossa mukana myös huumoria.
”Itsereflektoinnissa on tärkeä olla rehellinen ja tiukka, jotta mukana on vaadittavaa yritystä tarkastella todellisuutta vakavalla otteella. Samaan aikaan kannattaa kuitenkin tuoda mukaan huumoria, joka voi auttaa. Sitä voi vaikka kuvitella itsensä söpönä ja pateettisena ihmisenä, joka yrittää navigoida isojen asioiden keskellä.”
Čajková toteaa, että meidän tulee myös oppia olemaan epämukavien tilanteiden kanssa: meidän on toisin sanoen kasvatettava kapasiteettiamme pysyä hankalien kysymysten äärellä. Niiltä ei tule juosta pakoon eikä niitä saa sulkea pois.
”Meitä ei opeteta tottumaan epämukaviin, epävarmoihin ja monimutkaisiin tilanteisiin. Etsimme aina mukavaa ratkaisua tai pelastusta tunteaksemme olomme jälleen hyväksi.”
Epävarmuuden sietäminen
Čajková muistuttaa, että oikeasti todellisuus on arvaamaton, eikä lainkaan meidän hallinnassamme. Jotta voimme muuttaa toimintaamme paremmaksi, meidän on kuitenkin katsottava totuutta silmästä silmään.
”Itsereflektion on tapahduttava rehellisesti. Siinä vaaditaan myös kypsyyttä: meidän on jätettävä tilaa kaikenlaisille vaikeuksille, kun kohtaamme sen tosiasian, että elämämme ja toimeentulomme ylläpidetään toisten kustannuksella nykyisessä modernissa koloniaalisessa järjestelmässä, jossa toimimme.”
Ilman kapasiteettia itsereflektioon, meidän on hankala tuntea, että voisimme vaikuttaa asioihin. Kyky itsereflektioon on siis edellytys sille, ettemme tunne oloamme halvaantuneiksi ongelmien mittakaavan edessä.
Čajkován mielestä meidän tulisi siis oppia sietämään epävarmuutta. Tätä ei kuitenkaan opeteta kouluissa.
”Meillä on automaattisia tapoja etsiä ratkaisuja, jotka saavat meidät tuntemaan tilanteen olevan hallinnassamme. Meidät on opetettu toimimaan: meidän odotetaan jatkuvasti olevan tekemässä asioita, keksimässä uusia ratkaisuja ja vaikuttavia metodeja.”
”Toinen näkökulma on, että tällöin käytöksemme pysyttelee pintatasolla, jossa emme yleensä puutu ydinongelmien perimmäisiin syihin. Koska kaikki tekemisemme muovautuu ymmärryksemme perusteella, meidän on alettava kysyä erilaisia kysymyksiä: Miten me tiedämme ja mitä me tiedämme? Mikä on opettanut meidät näkemään maailman tällä tavalla?”
Tarvitsemme kriittistä näkökulmaa
Vuosi oli 2015 ja Čajková oli toiveikas. Agenda 2030 -toimintaohjelman piti olla läpimurto: sen oli tarkoitus tarjota tasavertainen toimintatapa kestävän kehityksen edistämiseen.
Hiljalleen hän kuitenkin pettyi.
“Jos kestävän kehityksen tavoitteita tarkastelee syvällisesti, huomaa kuinka ristiriitaisia ne ovat ja miten ne vaikuttavat vain vanhan ja tutun jatkamiselta”, Čajková sanoo.
Čajková on työskennellyt vuosia kehityskysymysten parissa ja pettynyt siihen, miten erilaiset tavat luoda muutosta ovat epäonnistuneet. Hän antaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen: vaikka ilmastonmuutoksen kiireellisyydestä tarjottiin paljon todisteita varhain, todellinen muutos oli hyvin vähäistä.
”Petyin vähitellen tavanomaisten työkalujen kykyyn lisätä tietoisuutta. Kyseenalaistin paljon myös sitä, millaisen kehityksen eteen me oikeastaan työskentelemme. Minulle kertyi huolestuttavia ja syviä kysymyksiä siitä, mitä teemme, miten teemme sen, mihin suuntaan työskentelemme ja mikä meiltä jää täysin huomaamatta.”
”Yritin katsoa syvemmälle, että mitä muita tietämisen ja ymmärtämisen tapoja on ja mikä on tärkeää elämälle ja maailmalle. Menin aina vain syvemmälle ja syvemmälle ja lopulta se toi minut työskentelemään akateemiseen maailmaan, jossa yritän artikuloida näitä asioita tutkimuksessa.”
Entä mikä antaa Čajkoválle itselleen motivaatiota? Miksi hän tekee sitä, mitä tekee?
Ensinnäkin Čajková uskoo, että ihmiskunta pystyy parempaan: hän arvioi, että ihmiset kykenevät tekemään kollektiivisia ja väistämättömiä muutoksia – jos vain uudelleenkalibroimme suuntamme kohti erilaisia horisontteja kuin nyt.
Čajková painottaa ihmisten, elävien olentojen ja koko ympäristön välisten suhteiden merkitystä. Meidän tulee siis ymmärtää olevamme jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja ympäristön kanssa.
”Riippumatta siitä, miltä tilanne näyttää nyt, ihmiskunta joutuu hyvin todennäköisesti käymään läpi erittäin haastavia ja monimutkaisia tilanteita tulevaisuudessa. On tärkeää aktivoida kykymme työskennellä yhdessä näiden vaikeuksien läpi.”
”Minua motivoi myös haastaa niitä hegemonisia oletuksia, jotka vallitsevat länsimaisessa ymmärryksessämme ja jotka erottavat meidät maailmasta ja toisistamme. Vaikka tiede osoittaa jo, että meiltä puuttuu vain artikulaatio tai halukkuus, jotta pystyisimme näkemään todellisuuden eri tavalla”, hän sanoo.
“Meidät on totutettu näkemään itsemme yksilöinä, erotettuina toisistamme ja muusta elävästä maailmasta, joiden oletetaan saavuttavan jonkinlaista validointia tässä laajemmassa modernismin systeemissä, ja sen taloudellisissa järjestelmissä.”
”Ei ole olemassa yleissuunnitelmaa”
Entä miksi meidän on tärkeä rakentaa kestävää tulevaisuutta?
Čajková haastaa kysymyksen muotoilua. Hänen mielestään on ongelmallista käyttää termiä rakentaa, koska todellisuuden suunnittelu on ollut lännen tapa toimia tähän asti, eivätkä lopputulokset ole vakuuttavia Toisekseen hän haastaa käsityksen siitä, että olisi vain yksi ainoa tulevaisuus.
”On olemassa lukuisia tulevaisuuksia. Eikä ole olemassa yleissuunnitelmaa siitä, miltä nämä tulevaisuudet voisivat näyttää. Voimme indikoida järjestelmän rajat, voimme yrittää katkaista sen haitalliset mallit ja olla toistamatta aiemmin tekemiämme virheitä – ilman, että ylimäärittelemme, miltä vaihtoehtoinen järjestelmä voisi näyttää.”
”Ymmärrän itse tämän kutsuna kokeilla ja yrittää työskennellä sosiaalisen ja ekologisuuden tilivelvollisuutemme syventämiseksi. Teemme mahdollisesti uusia virheitä ja epäonnistumme, mutta ainakin se tarjoaa meille mahdollisuuden kokeilla jotain muuta.”