On ironista, että salaisen yhtiön perustaminen Brittiläisille Neitsytsaarille teki Sigmundur Gunnlaugssonista lopulta aiempaa tunnetumman. Islannin pääministeri joutui huhtikuussa eroamaan, kun Panaman papereista paljastui, että hän oli kätkenyt omistuksiaan veroparatiisiin. Samassa rytäkässä jäi kiinni kymmeniä muita päättäjiä eri maailmankolkista.
Monissa esiin tulleissa tapauksissa veroparatiisiyhtiöihin oli kanavoitu luonnonvaroihin ja niiden hallintaoikeuksiin liittyviä rikkauksia. Näin vaikuttavat menetelleen ainakin Guinean entisen diktaattorin leski, Kongon tasavallan kansallisen öljy-yhtiön johtaja sekä Etelä-Afrikan presidentin veljenpoika. Ilman sattumanvaraista tietovuotoa ainoat todisteet omistuksista olisivat yhä panamalaisen lakitoimiston salaisissa asiakirjoissa.
Kaivos- ja etenkin öljybisneksessä liikkuvat isot rahat – laillisesti ja laittomasti. Nigeriaa, Angolaa ja Kongon demokraattista tasavaltaa pidetään luonnonvarakirouksen malliesimerkkeinä. Ne ovat maita, joissa eriarvoisuus ja korruptio ovat lisääntyneet öljy- ja timanttimiljardien myötä. Kehitystaloustieteen tähdet kuten Paul Collier ja Jeffrey Sachs ovat etsineet kaavaa, jolla kääntää kirous kehitykseksi. Maat, joissa luonnonvarojen hyödyntäminen on vasta aluillaan, pohtivat kuinka päästä vauraan Norjan tielle ja välttää Angolan malli.
Mosambik ja Tansania kuuluvat näihin maihin. Ne ovat monelle suomalaiselle tuttuja paikkoja: kehitysyhteistyön pitkäaikaisia kumppaneita, yksinvallasta monipuoluevaaleihin siirtyneitä agraariyhteiskuntia, joissa niin Suomen valtio kuin suomalaiset järjestöt ovat vuosikymmenten ajan tukeneet koulutusta, naisten aseman vahvistamista ja maatalouden tuottavuutta.
Mosambik ja Tansania ovat myös rajanaapureita, joille kuuluu yhteensä lähes 4000 kilometriä Intian valtameren rannikkoa. Näiltä merialueilta on viime vuosina löydetty niin runsaat kaasuvarannot, että maat ovat päässeet miettimään tulevaisuuttaan uusiksi. Kaasun lisäksi Tansaniasta löytyy etenkin kultaa, Mosambikista taas kivihiiltä ja jalokiviä.
Omistajat aidosti esiin
Avoimuutta ja tilivelvollisuutta on tarjottu lääkkeeksi luonnonvarakiroukseen, ja niihin Tansania ja Mosambikin vaikuttavat tarttuneen. Molemmat maat liittyivät jo vuonna 2009 kansainväliseen Extractive Industries Transparency Initiative -aloitteeseen (EITI), joka perustettiin luonnonvaratulojen läpinäkyvyyden lisäämiseksi.
Vuosittainen EITI-raportointi ei ole hälventänyt epäilystä siitä, että hyödyt rikkauksista valuvat eliitin ja monikansallisten yritysten taskuihin. Kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet EITIä hampaattomaksi ja sen vaatimuksia riittämättömiksi estämään korruptio.
EITI on vuosien mittaan kehittynyt standardiksi, joka vaatii siihen osallistuvilta mailta yhä enemmän avoimuutta. Tämän vuoden helmikuussa hyväksyttiin uusi vaatimus, jonka mukaan kaivos- ja öljy-yhtiöiden yli 50 EITIn jäsenmaassa on vuoteen 2020 mennessä julkistettava todelliset edunsaajansa. Todellisella edunsaajalla tarkoitetaan ihmistä, joka viime kädessä kontrolloi yritystä ja hyötyy siitä. Tarkoituksena on päästä näkemään pitkienkin omistusketjujen läpi ja selvittää, kuka todella vaikuttaa yrityksen takana. Uudistus on mahdollisesti mullistava. Euroopan unionikaan ei ole päässyt sopuun yleisöjulkisten omistajarekisterien perustamisesta.
Mutta ovatko Mosambikin ja Tansanian päättäjät valmiita harppaukseen? Vuonna 2014 Tansaniassa paljastui, että yli 150 miljoonan euron edestä julkisia varoja oli siirretty laittomasti ministereiden ja virkamiesten veroparatiisitileille. Maksut oli yritetty naamioida sähkösopimuksiksi. Norjalaisen CMI-instituutin mukaan 60 prosenttia tansanialaisista odottaa korruption lisääntyvän lähivuosina. Mosambikissa kansalaisjärjestöt, etenkin Centro de Integridade Pública, ovat vuosien ajan nostaneet esiin poliittisen ja bisneseliitin kytköksiä. Molemmissa maissa vaikuttaa olevan korkeissa asemissa henkilöitä, joiden edun mukaista ei ole lisätä omistusten läpinäkyvyyttä.
Jättiläiset jyräävät markkinoilla
Salailusta hyötyvät niin epärehelliset yksilöt kuin yrityksetkin. Luonnonvarojen hyödyntämistä dominoivat monikansalliset jättiläiset. Kaivos- ja kaasuhankkeet vaativat jopa miljardien investointeja, joihin vain suurimmilla yrityksillä on mahdollisuus. Monikansallinen yritys voi käyttää salaisuusvaltioon perustettua yhtiötä veronkiertoon.
Verottaja pitää silmällä, että konsernin eri osien välinen kauppa on markkinahintojen mukaista, jotta tällä tavoin ei saisi keinotekoisesti siirrettyä voittoja matalan verotuksen maahan. Jos omistajatiedot ovat piilossa, eivät viranomaiset kuitenkaan saa tietää, että yritykset ovat saman omistajan.
Sekä Mosambikissa että Tansaniassa paikallisten osallistumista hankkeisiin on edesautettu lainsäädännön keinoin. Laki edellyttää, että paikallisia palveluntarjoajia suositaan hankinnoissa. Mosambikissa sijoittaja, joka ottaa hankkeeseen kumppaniksi paikallisen yrityksen, saa etusijan kaasusopimuksista kilpailtaessa. Näin on avattu liiketoimintamahdollisuuksia paikallisille yrityksille. Usein yritysten takana on kuitenkin poliittisesti vaikutusvaltaisia henkilöitä, joten intressiristiriitojen ja korruption riski on vakava.
Sudenkuoppa EITIn säännöissä on, että ne edellyttävät ainoastaan, että kaivannaisalan yritysten todelliset omistajat selvitetään ja julkistetaan. Luonnonvarojen ympärillä tapahtuva suhmurointi ylettyy kuitenkin usein palveluntarjoajiin. Ministeri saattaa asettaa sopimuksen ehdoksi, että kaivosyritys ostaa ylihintaan palveluita tämän veljenpojan yritykseltä. Sijoittajayrityksen kirjanpidossa tällainen korruptio jää helposti piiloon. Kansalaiset ja valtiontalous päätyvät kärsimään epäedullisista sopimuksista. Jotta korruptoituneista kaupoista hyötyvät saataisiin päivänvaloon, pitäisi omistusten julkisuuden koskea kaikkien alojen yrityksiä.
Toisaalta kansallinen avoimuus ei ratkaise ongelmaa, jos anonyymin yhtiön voi helposti perustaa veroparatiisiin. Panamalla ja kumppaneilla on yhä osuutensa myös Tansanian ja Mosambikin tulevaisuudessa.