Kaksikymmentä vuotta sitten, putkirinkka selässä Lusakan lentokentälle astuessani ajattelin olevani rohkea. Olin toiminut pitkään kehityskysymyksien parissa suomalaisissa järjestöissä, maistattanut reilunkaupan kahvia, tutkinut vientiluottoja ja vetänyt opintopiiriä, joka tarkasteli ympäristöhankkeita kehittyvissä maissa. Nyt oli aika ryhtyä tositehtäviin, astua tuntemattomaan ja lähteä töihin ”kentälle” kuten asia kehitysyhteistyön parissa edelleen ilmaistaan.
Kehitystutkimuksen opintoja suorittaneena tiesin valkoiset elefantit kehitysyhteistyön posliinikaupassa. Pellolla seisovat maatalouskoneet, konflikteja aiheuttavat kaivot ja kylissä pikaisesti kääntyvät, eri logoin varustetut Land Roverit. Maailmanmatkaajan innostus ja maailmanparannusta etsivä mieli kuitenkin hiljensivät epäilyn. Sanoin itselleni, että ainakin järjestöjen tekemä kehitysyhteistyö on aidompaa ja tehokkaampaa kuin konsulttien toteuttamat miljoonaprojektit.
Ja pitihän ihmisen tulla toimeen – miksei sitten näin, hyvään pyrkien.
Vuosien aikana, järjestöjen kehitysyhteistyönhankkeiden parissa, olen kohdannut paljon iloa, toivoa ja hyvinvointia, jota kehitysyhteistyöhankkeet ovat vähään tottuneille ihmisille tuoneet. Olen nähnyt yhteistyötä, jonka avulla esimerkiksi vammaiset, naiset ja nuoret ovat saaneet äänensä kuuluviin yhteisöissään. Kerta toisensa jälkeen olen todennut olevani etuoikeutettu voidessani tehdä sellaista työtä kokien ja oppien samalla uusista kulttuureista, kauniista luonnosta ja ystävällisiltä ihmisiltä.
Kontrasti kehityksen esteisiin on kuitenkin karu. Olemme järjestäneet kapitalistisen taloutemme niin, että rahan ja resurssien virta kulkee matalan kulutustason maista eli globaalista etelästä korkean kulutustason maihin, globaaliin pohjoiseen. Meidän hyvinvointimme vaatii useiden maapallojen verran resursseja, joten globaalin etelän maat on valjastettu etuoikeuksiemme ylläpitoon, oli kyse halvasta työvoimasta, mineraaleista tai jätteiden hävittämisestä.
Rakenteet kehittyvien maiden luonnonvarojen ja maan käytössä, kansainvälisen kaupan ja -rahoituksen vaatimissa ehdoissa tai esimerkiksi globaalissa veropolitiikassa jatkavat siten kolonialismin perintöä. Tässä kokonaisuudessa kehitysyhteistyö voidaan nähdä solidaarisuuden verhona, joka peittää hyväksikäytön.
20 vuotta sitten Lusakan lentokentällä ajattelin olevani rohkea. Nyt ajattelen, että rohkeutta olisikin tunnustaa se tosiasia, että empatia, hyvän rakentaminen ja valuvikojen paikkailu ei riitä, jos koko talon perustukset ovat vinksallaan. Ilmastokriisi ja eriarvoisuuden kasvu vaativat kiireellisiä rakenteellisia muutoksia. Tämä tarkoittaa myös vallan uusijakoa. Meidän tulisi globaalissa yhteistyössä kuunnella ja antaa tilaa niille, jotka sitä eivät ole saaneet.
Etuoikeuksista luopuminen kysyy todellista rohkeutta.