”Kestävyys, universaalius ja tasavertaisuus. Kuin Ranskan vallankumous, mutta ilman giljotiinia”, tiivisti Overseas Development Instituten tutkija Jonathan Glennie vastauksensa siihen, mitä tarvitaan, kun mietitään vuosituhattavoitteiden jälkeisiä uusia kehitystavoitteita – ja parempaa maailmaa.Glennien mukaan kunnianhimoisetkaan tavoitteet eivät riitä, jollei saada aikaan syvällisiä muutoksia maailmankatsomuksessa.”Apuajattelu ja jopa termi ’kehitys’ ovat tulleet tiensä päähän ja vanhentuneet, sillä ne heijastelevat postkolonialistista ’me ja he’ -mentaliteettia”, Glennie totesi videolta nähdyssä puheessaan 23. lokakuuta järjestetyssä Kepan Kehityspoliittisessa päivässä.Hänen mukaansa vuoden 2015 jälkeisen kehitysagendan luominen tarjoaa erinomaisen tilaisuuden koko kehitysajattelun päivittämiseen.”On vihdoin tajuttava, että planeettamme resurssien rajallisuus koskee yhtä lailla rikkaita ja köyhiä maita, ja lopetettava valtioiden jakaminen erilaisiin ryhmiin, joita holhotaan.”Kehitys tarkoittaa konfliktiaToinen päivän kansainvälisistä pääpuhujista, uruguylainen Boberto Bissio jakoi Glennien näkemyksen perustavaa laatua olevien muutosten välttämättömyydestä.”Kehitys tarkoittaa aina konfliktia”, Instituto del Tercer Mundo -kehitysjärjestöä ja Social Watch -verkostoa johtava Bissio muistutti.Väkivaltaa ei tarvita, mutta rakenteita täytyy rymistellä.”Vuosina 1990-2011 maailmantalous kasvoi viisinkertaiseksi ja ihmisten keskimääräinen tulotasokin lähes 2,5-kertaiseksi neljästä dollarista reiluun yhdeksään. Samaan aikaan todellinen hyvinvointi, kuten mahdollisuus perusterveydenhuoltoon ja -koulutukseen, on parantunut hyvin hitaasti, vain 10 prosenttiyksikköä, kun sitä tarkastellaan Social Watchin kehittämän indeksin avulla”, Bissio havainnollisti nykyjärjestelmän epäsuhtaa.Hänen mukaansa tiettyihin tulorajoihin tuijottava äärimmäisen köyhyyden kitkeminen ei voikaan olla uuden kehitysagendan päätavoite, vaan jatkuvasti sekä köyhissä että rikkaissa maissa kasvavaan eriarvoisuuteen puuttuminen.Ei etelän vaan koko maailman ongelmiaRoberto Bissio (oik.) oli sekä pääpuhuja että yksi panelisteista. Mukana myös Marikki Stocchetti (UPI), Janne Ronkainen (SASK), Eva Nilsson (Kepa), Timo Vuori (Kansainvälinen kauppakamari) sekä Rilli Lappalainen (Kehys). Kuva: Matti Koivisto/Kepa.Eriarvoisuus on hyvä esimerkki siitä, mitä universaaleilla kehitystavoitteilla tarkoitetaan: kyse on yhteisistä ongelmista, joihin on etsittävä yhteisiä ratkaisuja.”Maailma on muuttunut kovasti vuodesta 2000, jolloin nykyiset vuosituhattavoitteet otettiin käyttöön. Silloin ongelmien nähtiin olevan etelässä ja vastausten pohjoisessa”, Bissio totesi.Vuoden 2013 todellisuutta on ilmastonmuutos, jonka aiheuttajina ovat olleet teollisuusmaat, mutta vaikutukset tuntuvat nyt kaikkialla. Samoin toinen toistaan seuraavat talouskriisit näkyvät myös muualla kuin ongelmien alkulähteillä.”Oireisiin puuttuminen ei enää auta, vaan on tartuttava näiden suurten globaalien ongelmien taustalla oleviin syihin”, Bissio totesi.Paneelikeskusteluun osallistuneen Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksen toiminnanjohtajan Janne Ronkaisen mielestä nyt olisi nähtävä ongelmat myös lähellä, eikä katsoa vain kaukana olevaa köyhyyttä.”Puhumme paljon siitä, että poliitikkoja ja yksityistä sektoria on haastettava enemmän. Suurin haaste olemme kuitenkin me itse ja se, mitä me teemme”, Ronkainen totesi.”Sen sijaan, että puhumme siitä, mitä voimme tehdä muiden ihmisten ongelmille, voisimme katsoa köyhyyttä Suomessa. 20 vuoden aikana köyhyydessä elävien lasten määrä on meillä kolminkertaistunut 150 000:een. Kun vertaamme tilannetta muihin maihin, voimme miettiä, ovatko ilmiöt yhteydessä keskenään ja onko koko järjestelmässä jotain vikaa.”Kepa.fi: Video: Uusi kehitysagenda koskee kaikkiaKepa.fi: Asiantuntija: Äärimmäisen köyhyyden poistaminen on väärä tavoiteKepa.fi: Haavisto: Avoimuuden avulla poliittista tukea kehitysyhteistyölleKepa.fi: Kepa twiittaa kehityspoliittisesta päivästä
,