Onneksi, ajattelin, täältä pääsee kohta pois. Silloin se iski ensimmäistä kertaa: ajatus siitä, miten ihmiset elävät välillä pitkiäkin aikoja pakolaisleireillä. Vastoin omaa tahtoaan, yleensä kotinsa ja lähimmäisiään hylänneinä tai menettäneinä, joskus kaikki näennäiset elämän edellytykset murskattuina. Ajatus hirvitti krapulaista etuoikeutettua mieltäni.
Globaalien konfliktien puristaessa tajuntaani pystyin lohduttautumaan sillä, että pakolaisleireillä:
a) ihmisiä ainakin pyritään auttamaan ja
b) asutaan yleensä vain väliaikaisesti.
Tuo siunattu väliaikaisuus. En ole koskaan käynyt pakolaisleirillä enkä pysty mitenkään vertaamaan kokemusta pakolaisleiriltä keston mukaan – miten paljon vaikuttaa se, asuuko siellä päiviä, viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia? Ihmisen sopeutumiskyky on hämmästyttävä, varmasti on hetkiä jolloin oma teltta tuntuu kodilta siinä merkityksessä, jonka olemme sille tottuneet antamaan. Pakolaisleirit ovat itsessään miniyhteiskuntia: niissä synnytään, ihastutaan, vihastutaan ja kuollaan.
Kun aloin pari vuotta sitten hahmottaa Länsi-Saharan konfliktin olemassaoloa, käsitykseni pakolaisleiristä sai täysin uudet mittasuhteet. Entä jos eläisit koko elämäsi pakolaisleirillä? Kysymys on piinallisen todellinen niille Länsi-Saharan Sahrawi-kansaan kuuluville ihmisille, jotka ovat etsineet siihen vastausta Marokon miehitettyä alueen 1975. Polttava aurinko, telttakangas, hiekkaa, maasturi, teehetki, hiekkaa, ainaista tuulta ja hiekkaa. 40 vuotta pakolaisleirillä on käsittämättömän pitkä aika. Siihen mahtuu jo useampi sukupolvi, joilla on, no… uskoa tulevaisuuteen?
YK:n turvallisuusneuvosto puuttui Länsi-Saharan sisällissotaan Marokon ja Länsi-Saharan vapautusliikkeen Polisarion välillä saaden aikaan aselevon 1991. Rauhan keskeinen ehto oli kansanäänestys alueen tulevaisuudesta, jonka Marokko on blokannut: Länsi-Sahara voisi saada autonomian, muttei itsenäisyyttä. Polisariolle autonomia kävisi vain siirtymävaiheessa ennen kansanäänestystä. Konflikti on jäätynyt, sillä Marokolla on poliittisesti vain hävittävää. Ainakin niin kauan kuin alueen hyödynnettävät luonnonvarat painavat enemmän kuin ihmisoikeudet tai kansainvälinen oikeus. Onko pakolaisleireillä kasvaneilla ihmisillä itsemääräämisoikeutta?
Kuten ihmiskunnan historiasta tiedämme, valitettavan usein itsenäisyyttä ei anneta. Se on otettava. Länsi-Sahara tulee saamaan itsenäisyytensä, sen vastaiset perusteet eivät kestä hetkenkään lähempää tarkastelua. Kysymys on vain siitä, onko prosessi rauhanomainen vai tartutaanko taas aseisiin.
Kansanvälinen solidaarisuustyö ry. on Ulkoministeriön tuella järjestänyt kahden vuoden aikana 4 koulutusta rauhanomaisesta poliittisesta vaikuttamisesta pakolaisleireillä. Nyt viimeisen koulutuksen palautetta lukiessa löytyy edelleen nuoria, pakolaisleirien kasvatteja, jotka eivät näe väkivallatonta prosessia minkäänlaisena vaihtoehtona.
En minäkään näkisi, jos makaisin päivästä toiseen teltassa. En voi syyttää näitä nuoria. Voin vain yrittää auttaa. Paras keino siihen olisi, jos Suomi tunnustaisi Länsi-Saharan itsenäisyyden.
Adressin Länsi-Saharan itsenäisyyden tunnustamisen puolesta voi allekirjoittaa Kansainvälisen solidaarisuustyön verkkosivuilla.
Kirjoittaja on Kansainvälinen solidaarisuustyö ry:n Länsi-Sahara-projektiryhmän jäsen. Teksti on julkaistu alunperin Kansainvälisen solidaarisuustyön sivuilla. Länsi-Saharan itsenäisyyspäivä on lauantaina 27.2.
***
Jäsenblogissa julkaistaan Kepan jäsenjärjestöjen tuottamia tekstejä, joissa esitetyt näkemykset eivät välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.