mielenilmaus ilmastoneuvottelut

Vahtikoira kahleisssa – vastavoimana aktiivinen kansalaisuus

Mitkä ovat kansalaisyhteiskunnan tärkeimmät kehitystrendit ja miten nämä tulisi huomioida kehitysyhteistyössä? Mihin suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kannattaisia keskittyä? Näihin kysymyksiin vastaa tuore kansalaisyhteiskuntaselvitys.

Teksti: Kirsi Koivuporras-Masuka Kuva: Sanna Autere

Elämme parhaillaan poliittisen ilmapiirin muuttumisen ajassa, mikä on herättänyt huomaamaan, ettei moniarvoinen ja vapaa kansalaisyhteiskunta ole itsestäänselvyys. Siirtyminen Trumpin maailmaan tuntui tulevan kuin kirsikaksi kakun päälle, vahvistamaan negatiivista trendiä.

”Vasta-aalto on kohtaamassa erityisesti kansainvälisiä kansalaisjärjestöjä, eri sektoreiden välisiä raja-aitoja häivytetään, media ja suuri yleisö suhtautuvat yhä kriittisemmin järjestöjen toimintaan ja halutaan kuulla yhä enemmän tuloksista, näyttävistä tuloksista”, tiivisti tutkija Tiina Kontinen.

Kontinen johti kansalaisyhteiskuntaselvityksen ulkoministeriön tilauksesta laatinutta tutkimusryhmää, joka esitteli selvityksen tuloksia ministeriön järjestämässä kansalaisyhteiskuntaseminaarissa keskiviikkona.

Kansalaisyhteiskunnan tilan kaventuminen on selkein muutossuunta etenkin etelän toimijoiden osalta, mutta trendi on globaali.

CIVICUSin tekemän selvityksen mukaan kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen yhdistymis-, kokoontumis- ja ilmaisuvapauksia rajoitettiin viime vuonna 109 maassa. Rajoitukset ovat lisääntyneet myös monissa Euroopan maissa.

”Kansalaisyhteiskunnalla yhä vähemmän puolustajia maailmanlaajuisesti ja se todella tarvitsee niitä. Yksi keskeisistä kysymyksistä onkin, miten tukea etenkin etelän kansalaisyhteiskuntia?”, kysyi tutkija Eija Ranta.

Yksi tutkijoiden keskeisestä viestistä on, että yhteisessä maailmassa, jossa globaalit ongelmat ovat jaettuja, tulee keskittyä laajojen ja monimutkaisten ongelmaryppäiden ratkaisemiseen niin, etteivät kehittyvien maiden yhteiskunnat ja ihmiset kanna niistä suurinta taakkaa.

”Agenda 2030 -hengessä samoja tavoitteita voidaan ajaa eri konteksteissa”, huomautti Kontinen ja työryhmä suositteleekin, että Agenda 2030 nostetaankin tekeillä olevan uuden kansalaisyhteiskunta-linjauksen lähtökohdaksi.

Vastavoimana aktiiviset kansalaiset

Suomalainen kansalaisjärjestökenttä on todella moninainen ja se tulisi nähdä suurena rikkautena, toteavat tutkijat. Kansalaisyhteiskunnalle on ominaista myös moninaisuuden arvostaminen ja erilaisten mielipiteiden sietokyky.

”Kansalaisyhteiskunta pitää jatkossakin määritellä todella laajasti ja huomioida järjestöjen ja yhdistysten lisäksi myös muut toimijat, jotka organisoituvat ja tulevat yhteen vaikuttaakseen tärkeäksi kokemiinsa asioihin. Pohjoismainen keskusteleva luonne on sellaista erityislaatuisuutta, joka voitaisiin nostaa ulko- ja kehityspolitiikan lippulaivaksi”, ehdotti Kontinen.

Selvityksen mukaan kansalaisyhteiskunnan toteuttaman kehitysyhteistyön painopiste on siirtymässä aktiivisen kansalaisuuden tukemiseen. Se tarkoittaa, että kansalaisten oikeuksia ja toimintakykyä vahvistetaan niin, että he pystyvät vaatimaan oikeudenmukaista, tehokasta ja tilivelvollista julkista sektoria ja talousjärjestelmää.

Eriarvoistavista etelä-pohjoinen-apusuhteista siirrytään globaaleihin kumppanuuksiin, joita muodostetaan yhteisten taloudellisten, poliittisten, sosiaalisten ja kulttuuristen tavoitteiden ja arvojen pohjalta.

”Olisi hyvä miettiä sitä, miten voitaisiin tukea myös spontaanimpaa toimintaa, esimerkiksi varaamalla hankkeen sisälle vapaasti käytettävissä olevat resurssit”, pohti Kontinen.

”Kehitysyhteistyön tulee olla valtasuhteita muuttavaa, ihmisoikeusperustaisuuden lähtökohta. Vaikuttaminen ei yksin riitä, vaan myös ihmisten taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien toteutuminen eri tavoin on myös olennaista”, tiivisti puolestaan Ranta.

Muutosteoriat kirkkaaksi

Kansalaisyhteiskuntaselvityksen yksi keskeinen suositus on, että kansalaisyhteiskunnan vahvistamisen tulisi olla ulkoministeriön uuden linjauksen lähtökohta. Erilaisia muutoksenteon tapoja tulisi kuitenkin selkiyttää.  

Kansalaisyhteiskunnassa ei ole yhdenlaisia oikeita toimijoita. Tätä tutkijat halusivat korostaa käsitellessään erityyppisten toimijoiden roolia kansalaisyhteiskunnan vahvistamisessa. Tärkeintä on, että toimintaa ohjaisi selkeä muutosteoria ja itseymmärrys siitä, miten oma toiminta vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa.

”Kannustamme rohkeammin eri toimijoita määrittelemään, miten he ymmärtävät kansalaisyhteiskunnan ja millaista muutosta toiminnalla halutaan saada aikaan? Ei haluta kategorisesti sanoa, että palveluiden tarjoaminen ei ole kansalaisyhteiskuntaa vahvistavaa, mutta pitää erikseen miettiä, että miten se syöttää kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen?”, kehotti Kontinen.

Tutkijat myös korostivat vahvasti, että kehitysyhteistyössä tarvitaan erilaisia toimijoita. Toimiminen vapaaehtoispohjaisesti ruohonjuuritasolla tai ammattimaisesti pääkaupungissa ei kumpikaan ole kategorisesti hyvä tai paha, tehokas tai tehoton.

Yksityinen sektori – uhka vai mahdollisuus?

Seminaarissa keskusteltiin myös yritysten roolista kehitysyhteistyössä: Onko yksityisen sektorin painottaminen kehitysyhteistyössä uhka, mahdollisuus vai jotain tältä väliltä?

Tutkijat toteavat selvityksessä, että kehitysajattelulle ja -politiikalle on ollut tyypillistä painottaa jotakin sektoria kehityksen päätoimijana. Tästä näkökulmasta painopisteen siirtyminen yksityissektorille ei ole tavatonta vaan ennemminkin looginen jatkumo, sillä 1960-80-luvuilla keskiössä oli valtio ja 1990-luvulta 2000-luvun alkuun kansalaisyhteiskunta.

Rahoituksen kanavointi yksityiselle sektorille ei itsessään ole ongelma, vaan siinä on myös paljon mahdollisuuksia. Yksityinen sektori ei myöskään ole homogeeninen kokonaisuus vaan koostuu hyvinkin erilaisista toimijoista, joista yhteiskunnalliset ja sosiaaliset yritykset ovat lähellä kansalaisyhteiskuntaa.

Keskeinen kysymys onkin se, onko suomalaisten yritysten kehitysrahoilla tekemä työ sellaista, mikä tukee kehitystä etelässä?

”Monissa etelän konteksteissa poliittinen ja taloudellinen eliitti yhteen kietoutuneita, mikä pitää huomioida, kun siirretään rahoitusta entistä voimakkaammin yksityiselle sektorille”, huomautti Ranta.

Tutkijat toivat esiin myös sen, että vaikka Suomi on pieni toimija kehitysyhteistyössä, on sen tuki ollut etenkin kansalaisyhteiskunnalle merkittävä. Tämä on vain korostunut nyt, kun moni muu suurempi toimija on leikannut rahoitustaan ja Suomikin siirtänyt kehitysyhteistyövaroja enemmän yritysten tukemiseen.

”Haastatteluissa nousi esiin, että toimijat ovat uudenlaisen tilanteen edessä ja kolmas sektori kokee ehkä voimakkaimmin, että varoja on leikattu juuri heiltä”, totesi Ranta.