Maailman talousfoorumi listasi vuoden alussa 10 suurinta globaalia riskiä. Viisi liittyy ympäristöön, ja kolmen kärki kytkeytyy suoraan ilmastoon: äärimmäisten sääilmiöiden lisääntyminen, epäonnistuminen ilmastonmuutoksen hillinnässä ja sopeutumisessa sekä luonnonkatastrofit.
Toteutuessaan – ja osin jo nyt – ilmiöt vaikuttavat paitsi toisiaan vahvistaen myös esimerkiksi ruoan ja veden saatavuuteen. Tämä taas lisää pakolaisuutta, mikä tekee oloista epävakaita, mikä puolestaan heikentää maiden kykyä hillitä ilmastonmuutosta ja sopeutua sen seurauksiin. Syy–seuraus-ketju on pitkä ja monimutkainen.
Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa tutkijat käyttävätkin usein termiä viheliäinen kriisi. Sillä viitataan juuri siihen monimutkaiseen vyyhteen, jossa luonnon tila kietoutuu yhteen politiikan, talouden ja kestävän kehityksen kanssa.
Viheliäisyys tulee erityisen hyvin esille kehitysmaissa. Monet köyhistä maista sijaitsevat trooppisella vyöhykkeellä, jossa ilmastonmuutoksen aiheuttamat äärimmäiset sääilmiöt ovat voimakkaimpia. Lisäksi kehitysmaat ja varsinkin niiden köyhimmät ihmiset ovat hyvin riippuvaisia maataloudesta, johon säävaihtelut vaikuttavat. Samaan aikaan valtioilla on niukasti resursseja suojautua luonnonilmiöiltä tai korvata niistä aiheutuvia vahinkoja.
”Kehittyvissä maissa eriarvoisuus korostuu. On paljon marginalisoituja ryhmiä, jotka eivät ole minkään turvamekanismin piirissä. Kohtuuttoman usein on niin, että ilmastonmuutoksesta kärsivät eniten ne, joilla ei ole ollut ongelman kanssa mitään tekemistä”, sanoo poliittisen ekologian tutkija Mira Käkönen Helsingin yliopistosta.
Käkönen toimii myös Siemenpuu–säätiön hallituksessa.
Hillintää ja sopeutumista ei aina tehdä kestävällä tavalla
Viheliäisen kriisin luonteeseen kuuluu, että yksinkertaisia ratkaisuja harvoin löytyy, ja yhden ongelman ratkominen voi pahentaa tilannetta toisaalla. Otetaan esimerkiksi kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n suositus siitä, että lämpeneminen pitäisi saada pysäytettyä 1,5 asteeseen.
Paneelin uusimmassa raportissa esitetään arvioita siitä, miten rajusti ilmastonmuutoksen seuraukset kehitysmaissa pahenevat entisestään, jos lämpötila nousee kaksi astetta. Vesipulasta kärsivien ihmisten määrä tuplaantuisi 1,5 asteen tilanteesta ja heikommista viljelysadoista kärsivien jopa kymmenkertaistuisi. Useita YK:n kestävän kehityksen tavoitteita olisi mahdoton saavuttaa.
Raportissa muistutetaan, että sekä hillintä- että sopeutumistoimet voivat kulkea joko linjassa kestävän kehityksen kanssa tai sitä vastaan. Synergiaa saadaan esimerkiksi kestävästä metsänhoidosta: sen avulla vähennetään metsähakkuiden aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä ja sidotaan jo tuotettuja päästöjä. Lisäksi kestävä metsänhoito voi parantaa ruuan ja puhtaan veden saantia ja suojella ekosysteemejä.
Sen sijaan kestävyyden kannalta ristiriitaisia ilmastotoimia ovat esimerkiksi Mekongin alueen suurpatohankkeet, joita Mira Käkönen tutkii. Patoja rahoittava Maailmanpankki on tosin arvioinut, että ne ovat ilmaston kannalta hyvä juttu, suorastaan vihreää taloutta.
”Patohankkeet kehystetään ilmastoystävällisiksi, ja ne esitetään vaihtoehtona hiilivoimaloille, vaikka kestävämpiäkin uusiutuvan energian muotoja olisi. Joissain tapauksissa myös patojen kausittaisia tuotannonvaihteluita tasaamaan on rakennettu hiilivoimaloita, jolloin ne on laskettu osaksi samaa kokonaisuutta, ei vaihtoehdoksi toisilleen. Trooppisilla alueilla myös patojen isot altaat voivat itsessään olla suuria päästöjen aiheuttajia”, Käkönen toteaa.
”Patojen arvioidaan kokonaisuudessaan vähentävän sadekauden virtauman määrää ja suojaavan tulvilta, mutta paikallisesti voi silti aiheutua tuhoisia tulvia. Paljon riippuu myös patojen hallinnasta: nyt patoyhtiöillä on suurin valta, ja Thaimaan sähkömarkkinat määräävät, miten patoja esimerkiksi Laosissa operoidaan. Niitä ohjaa ihan toinen logiikka kuin tulvasuojelu.”
Kovin kestävältä ei kuulosta sekään, että patojen takia kalakanta vähenee rajusti ja miljoonien kalastajien elinkeino vaarantuu – tai se, että maa-ainesten jäädessä patoihin eroosio tekee Mekongin suistosta, Vietnamin riisiaitasta, entistäkin alttiimman ilmastonmuutoksen seurauksille.
Teknologiaa politiikan sijaan
Suurpatoja on myös Kambodžan alueella. Maa on ilmastopolitiikan osalta mielenkiintoinen tarkastelukohde, sillä se on nostettu jonkinlaiseksi mallimaaksi, jossa ilmastonmuutos on valtavirtaistettu.
Suurimmat rahat liikkuvat isoissa infrastruktuurihankkeissa – kuten teissä ja kastelujärjestelmissä – joiden kohdalla mietitään, miten niistä tehdään ”ilmastokestäviä”.
”Ilmastostrategiassa ei puhuta mitään niistä olemassa olevista ongelmista, jotka lisäävät ihmisten haavoittuvuutta. Kuten siitä, kuinka metsien, jokien ja erityisesti maan hallinnan keskittyminen on viime vuosina kiihtynyt ja aiheuttanut suuria kiistoja ja osattomuutta”, Käkönen sanoo.
Kambodžassa voi hänen mielestään nähdä selvästi ristiriidan, joka toistuu ilmastotoimissa ympäri maailman: kehityksen suuntaa ei viime kädessä kyseenalaisteta, vaan pyritään jatkamaan nykymenoa ja suojaamaan talouskasvua muutokselta.
Monissa hankkeissa keskitytään suurmaatalouden tehostamiseen ja turvaamiseen, ei niinkään pienviljelijöiden tukemiseen satomenetysten ja velkakierteen keskellä.
”Vaikka ilmastonmuutos ymmärrettäisiin ihmisen aiheuttamaksi, se nähdään ulkoisena uhkana, johon vastataan rakentamalla tulvavalli tai korottamalla teitä. Näitä teknologisiakin ratkaisujakin tarvitaan, mutta silloin ei kysytä, miksi ihmiset ovat eri tavalla haavoittuvia? Mikä sen on aiheuttanut? Ja ketkä ovat vastuussa?”
Perimmäinen ongelma avautuisi Käkösen mielestä paremmin, jos kysyttäisiin, kenellä on oikeus käyttää maata, vettä ja metsää sekä pohtimalla edustuksellisuutta: kuka on voinut vaikuttaa päätöksiin ja keiden ongelmia ensisijaisesti ratkotaan?
”Nämä ovat heti paljon poliittisempia kysymyksiä. Ei olekaan mikään ihme, että tekninen kehys sopii paljon paremmin monien maiden valtaeliitille.”
Lisää rahaa – mutta myös parempaa kohdennusta
Vaikka kehitysmaiden hallituksilla on toki suuri vastuu siitä, miten hyvin hillintä- ja sopeutustoimet tukevat kestävää kehitystä, kääntyy katse myös kansainvälisiin rahoittajiin ja avunantajiin.
”Rahoitusta pitäisi kohdistaa sellaisiin prosesseihin, jotka vievät oikeasti kohti oikeudenmukaisempaa ja kestävämpää yhteiskuntaa”, Käkönen toteaa.
”Tämä on tietysti helppo sanoa – ja vaikea toteuttaa. Mutta ei ole kauheasti näyttöä siitä, että tätä edes otettaisiin kovin vakavasti. Toki esimerkiksi järjestöissä pohditaan, kenellä on pääsy palveluihin ja resursseihin tai mahdollisuus vaikuttaa, mutta siellä missä isoimmat rahat ovat, nämä kysymykset on täysin marginalisoitu.”
Myös Suomen kohdalla Käkönen pitää tärkeänä sitä, että samalla kun kehitysmaille suunnattavaa ilmastorahaa on lisättävä, on kohdistusta mietittävä entistä tarkemmin.
”Esimerkiksi kansalaisyhteiskuntien kautta tehtävä ilmastotyö on tärkeää. Aina ei myöskään tarvitse olla kyse mistään uudesta toiminnosta – monissa tapauksissa esimerkiksi kehitysyhteistyötä on jo tehty tavalla, joka parantaa ihmisten sopeutumista.”
Kehitysyhteistyössä vaaditaan nyt ilmastotietoisuutta
Monille järjestöille ilmastonmuutoksen viheliäisyys eli kytkeytyminen muihin kehityshaasteisiin on jo tullut selväksi käytännön kokemusten kautta.
”Kirkon Ulkomaanavun kaikki kehitysyhteistyöhankkeet, erityisesti toimeentulon ja maatalouden parissa, suunnitellaan nykyään niin, että niissä otetaan alusta asti huomioon ilmastonmuutoksen vaikutukset ja sopeutuminen”, järjestön Kambodžan-maajohtaja Saara Lehmuskoski kertoo.
Kambodžassa on kärsitty tänä keväänä poikkeuksellisen kovasta kuumuudesta. Pintavedet haihtuvat vauhdilla, ja riisinviljely vaikeutuu. Kirkon Ulkomaanavulla on maaseudulla monia toimeentulohankkeita, ja yhteisöjä on autettu valmistautumaan pahenevaan kuivuuteen.
”Olemme kouluttaneet kumppaniemme henkilökuntaa ja maatalousosuuskuntien väkeä. Välitämme myös tietoa, sillä heikoimmassa asemassa olevilla viljelijöillä ei ole älypuhelimia tai he eivät osaa lukea”, Lehmuskoski kertoo.
Kyliin tuodaan tarpeen mukaan vettä, lampiin hankitaan motorisoituja pumppuja ja kaikkein köyhimmille annetaan omia vesisäiliöitä. Lehmuskoski korostaa, että näissä toimissa on kyse hätäavusta, joka ei pidemmällä tähtäyksellä juuri paranna viljelijöiden asemaa – paitsi tietysti lisäämällä tietoa kriiseihin varautumisesta.
”Meillä on myös sopeutumishanke, jossa kehitetään vettä säästäviä viljelymenetelmiä ja testataan kasveja, jotka pärjäisivät kuivuvissa olosuhteissa.”
Laajemmin maassa kaivattaisiin hänen mukaansa esimerkiksi kastelujärjestelmien kehittämistä, sillä viljely on lähes täysin sadeveden varassa, sekä panostusta koulutukseen. Kambodžalaisten riisinviljelijöiden koulutustaso on niin alhainen, että uusien asenteiden ja menetelmien omaksuminen on hidasta.
Kun ilmastonmuutos pakottaa lähtemään
Ugandassa toimivan Suomen Pakolaisavun työssä puolestaan näkyy se todellisuus, jossa yhä useampi ihminen joutuu jättämään kotinsa ilmastonmuutoksen seurauksena.
”Vaikka välitön syy lähtöön on usein väkivalta tai sen uhka, on moni perhe köyhtynyt kuivuuden ja epäsäännöllisten sääolosuhteiden seurauksena, ja kotitalouksien kyky selvitä epävakaissa oloissa on heikko. Sotaa käyvillä heikoilla valtioilla ei ole resursseja tukea maanviljelijöitä ilmastonmuutokseen sopeutumisessa”, Pakolaisavun ulkomaantyön ohjelmajohtaja Leena Kumpulainen sanoo.
Ugandassa pakolaisille annetaan pieni maatilkku asumiseen ja viljeltäväksi. Pohjois-Ugandassa, jonne eteläsudanilaiset pakolaiset on sijoitettu, pitkät ja kuumat kaudet ovat pidentyneet ja sateet muuttuneet epäsäännöllisemmiksi.
”Pakolaisilla on esimerkiksi vaikeuksia osallistua koulutuksiin ja muihin yhteisiin tapahtumiin. Yhä enemmän aikaa joudutaan käyttämään toimeentulon varmistamiseksi, kun esimerkiksi peltoja pitää kylvää uudelleen satotuhojen jälkeen”, Kumpulainen kertoo.
Pakolaisavun hankkeissa Ugandassa ilmastonmuutokseen sopeutumista helpotetaan kouluttamalla ja neuvomalla pakolaisille maatalousmenetelmiä, joiden avulla satoa saadaan varmemmin myös epäsäännöllisissä sääolosuhteissa sekä tukemalla puiden istutusta ja puumetsäviljelyä.
”Osa pakolaisasutusalueista sopii maaviljelykseen paremmin, ja siellä pakolaiset ovat pystyneet viljelemään tuotteita yli oman tarpeen ja saamaan näin myyntituloja ja edistämään perheidensä hyvinvointia.”