Innovaatiot ovat tulleet jäädäkseen kehitysyhteistyöhön ja myös järjestöjen toimintaan.
Unicefilla on oma innovaatiorahasto, joka on tukenut esimerkiksi virtuaalitodellisuutta hyväksi käyttäviä oppimisratkaisuja ja terveystietojen turvaamista lohkoketjujen avulla.
Oxfam taas on kasvattanut ohraa Saharassa ja rakentanut jätehuoltoa Bangladeshissa innovaatioiden avulla.
Suomen kehitysjärjestöissä innovaatiotoimintaa on ollut ainakin Kirkon Ulkomaanavulla, Fidalla, World Visionilla ja Plan International Suomella. Planissa innovaatioiden lippua on pitkään kantanut asiantuntija Mika Välitalo, joka lähti alan suurtapahtuma Slushiin ihmettelemään ja oppimaan jo vuosia sitten. Hän haluaa ravistella mystiikkaa ja hypeä innovaatioiden yltä.
”Innovaatiot ovat pohjimmiltaan sitä, että tehdään asioita paremmin kuin ennen. Sitä kehitysyhteistyössä on tehty aina”, Välitalo sanoo.
Ei aina uutta teknologiaa
Innovaatiot voivat tarkoittaa teknologisia ratkaisuja tai mobiilisovelluksia, mutta innovaatio voi olla myös uudenlainen toimintatapa.
Esimerkki uudesta tavasta tehdä tuttuja asioita ovat pinkit riksat Pakistanissa. Plan International käynnisti Chakwalissa Pakistanissa vain naisille tarkoitetun riksataksipalvelun. Pinkkien riksojen kuljettajat ovat kaikkia naisia.
Usein yksin liikkuvia naisia ja tyttöjä ahdistellaan tai kiusataan julkisessa liikenteessä, joten naisille tarkoitetut riksat ovat turvallinen tapa liikkua. Samalla naiskuljettajat toimivat roolimalleina tytöille, sillä naiskuljettaja on ollut maan konservatiivisilla alueilla tabu. Pinkit riksat olivat yksi Planin innovaatiokilpailun voittaja vuonna 2015, ja esimerkki siitä, että innovaatio ei aina tarvitse korkeaa teknologiaa.
”Kaikki innovatiivinen ei ole digitaalista eikä kaikki digitaalinen innovatiivista”, Välitalo sanoo.
Toinen esimerkki olemassa olevan teknologian hyödyntämisestä innovatiivisesti on klikkereiden käyttö. Yrityksissä ja suurissa järjestöissä moni on törmännyt nimettömiin äänestyslaitteisiin, joilla voidaan reaaliajassa esimerkiksi äänestää tai kerätä palautetta seminaarin kulusta napin painalluksella. Tulokset ilmestyvät välittömästi valkokankaalle.
Tällaisen teknologian käyttäminen Planin työssä maaseutuyhteisöissä tiedonkeruuseen oli innovatiivista, Välitalo sanoo.
”Sen sijaan että kerättäisiin lomakkeet, mentäisiin pohjoiseen ja ehkä joskus julkaistaisiin tulokset, tällä teknologialla saatiin heti anonyymit vastaukset esimerkiksi sukupuolen ja ikäryhmän mukaan jaoteltuna kokonaisilta koululuokilta.”
Vieras kenttä monille järjestöille
Toistaiseksi muodikas innovaatiopuhe ei ole Suomen kehitysjärjestöissä laajasti muuttunut konkretiaksi.Välitalo epäilee, että syynä on asian tuoreus: innovaatiotyö ei tunnu ennestään tutulta, eivätkä monet oikein tiedä, mistä aloittaa tai mitä innovaatiot voisivat käytännössä järjestön työssä tarkoittaa.
”Lisäksi ihmisillä voi olla niin sanotusti sata asiaa pöydällä jo ennestään”, Välitalo sanoo.
Innovointi vaatii hallittua riskinottoa.
Slushiin tai Fingon innovaatiotapahtumiin ja koulutuksiin osallistuminen voi olla ensikosketus, mutta niistä saatu innostuminen ei automaattisesti kanavoidu konkretiaksi. Innovaatioihin panostaminen pitäisi Välitalon mukaan olla järjestön strateginen valinta, johon voidaan panostaa ja resursoida pidemmällä tähtäimellä.
Myös rahoituksen saaminen voi tuntua vaikealta, mutta ainakin ulkoministeriön ohjelmatuen piirissä Planin kokemukset ovat olleet hyvät.
”Meillä on ohjelmassa innovaatiokomponentti, jolla on omat tavoitteet. Siihen on suhtauduttu hyvin myötämielisesti”, Välitalo sanoo.
Kolmas este innovaatiotyön polulla voi Välitalon mukaan tulla siitä, että kehitysyhteistyössä ei perinteisesti ole haluttu ottaa riskejä: projektien pitäisi sujua varman päälle eikä rahaa käytetä kokeiluihin. Innovointi vaatii kuitenkin hallittua riskinottoa.
”Toisaalta innovaatiotyössä on toimintatapoja, joilla riskejä ja tappioita voi minimoida”, Välitalo sanoo.
Käyttäjälähtöinen suunnittelu esimerkiksi varmistaa sitä, että ratkaisut ovat tarpeellisia, ja innovaatioiden testaus kohteellisen pienessä mittakaavassa edesauttaa sitä, että epäonnistuneenkaan kokeen tappiot eivät ole suuria.
Paljon olemassa olevia ratkaisuja
Yksi hyvä tapa aloittaa työ innovaatioiden parissa on Välitalon mielestä kentän skannaaminen. Usein virheellisesti ajatellaan, että innovaation on pakko olla jotain uutta. Siksi ohitetaan koko liuta valmiita ratkaisuja.
”Jos tunnistat jonkun ongelman, johon voisi olla tekninen ratkaisu, luultavasti sellainen ratkaisu on jo tehty”, Välitalo sanoo.
Usein ratkaisuja löytyy läheltä – sieltä, missä kehitysongelmatkin ovat.
”Jos mietitään Saharan eteläpuolista Afrikkaa, niin ei taida olla maata, jossa ei olisi jonkinlaista startup-hubia. Siellä toimivat yritykset painiskelevat usein hyvin samantyyppisten ongelmien kanssa kuin kehitysyhteistyötoimijat”, Välitalo sanoo.
Mika Välitalo on juuri siirtynyt Planista Fingoon innovaatiotyön asiantuntijaksi. Hän haluaa alkaa tehdä kartoitusta jo olemassa olevaista innovaatioista, joista voisi olla iloa kehitysyhteistyössä eri puolilla maailmaa.
”Jos erilaisia ratkaisuja voisi koota kuin Lego-palikoita, ja rakentaa niistä kuhunkin paikkaan ja ongelmaan sopivan ohjelman”, hän visioi.
Etelässä digitaalinen kuilu on syvä
Jos Suomen kehitysjärjestöissä innovaatiot voivat tuntua vierailta, todellisuus monissa köyhissä maissa on samankaltainen.
Tansanialainen tutkija Emma Nkonoki kertoo, että Dar es Salaamissa on hyvin eläväinen teknologiakeskittymä, jonka kiihdyttämöissä ja hubeissa ollaan maailman menossa kiinni.
”Mutta Dar on massiivinen kaupunki. Siellä on yli viisi miljoonaa ihmistä, ja suurin osa heistä on ruohonjuurien kouluttamatonta väkeä, jotka eivät ole innovaatioista kuulleetkaan.”
Nkonoki valmistelee väitöskirjaa Turun yliopistoon inklusiivisesta teknologisesta innovaatioekosysteemistä, eli suomeksi siitä, miten myös ruohonjuuritason toimijat saadaan mukaan innovaatioihin ja hyötymään niistä. Kun hän kertoi perheelleen tutkivansa innovaatioita, nämä nyökyttelivät kiinnostuneina, mutta pian kävi ilmi, etteivät hekään tienneet, mistä on kysymys, vaikka he asuvatkin maan bisnespääkaupungissa.
”Pelkään, että vain nuoret, koulutetut ja englantia puhuvat pysyvät kärryillä, mutta iso osa ihmisistä jää ulos automaattisesti”, hän sanoo.
Hänestä voi käydä niin, että Tansaniaa voi jatkossakin kutsua alikehittyneeksi, jos vain pieni osa kansaa pysyy teknologisessa kehityksessä mukana. Hänestä kaupunkien teknologisen eliitin ja ruohonjuurien välillä vallitsee kuilu, joka syvenee koko ajan.
”Kun hubien väeltä kysyy, miten he ottavat paikalliset ihmiset huomioon, he saattavat vastata olevansa avoimia tekemään työtä kaikkien kanssa”, Nkonoki sanoo. ”Mutta samalla he mainostavat tapahtumiaan vain Facebookissa, Instagramissa ja yliopistojen kampuksilla ja julkaisevat materiaalinsa vain englanniksi.”
Osa yrityksistä kyllä menee ruohonjuurille, mutta ei usein tai järjestelmällisesti.
”Heitä kiinnostaa menestyminen ja raha, eivätkä he kunnolla innostu vähävaraisista massoista. He saattavat sanoa, ensi vuonna on tulossa hanke, jossa mennään laitakaupungille.”
Järjestöjä tarvitaan
Nkonoki kuitenkin näkee, että yhteistyö paikallisen startup-sektorin kanssa on tärkeää, koska vain niiden kautta voidaan saada innovaation sanomaa ruohonjuurille. Mutta apuun tarvitaan kansalaisjärjestöjä.
”Tansanialaisen hubin voisi olla vaikeaa mennä suoraan jollekin köyhälle alueelle ja päästä siellä tekemän töitä”, Nkonoki sanoo.
Köyhillä kulmilla startup-väkeä pidetään yläluokkaisina ihmisinä. Mutta paikallisen kansalaisjärjestön kautta oikeat ovet voivat avautua ja ymmärrys syntyä.
”Niillä on verkostot ruohonjuurille ja ne puhuvat samaa kieltä ihmisten kanssa”, Nkonoki sanoo.
Tarvittaisiinkin yhteistyötä neljän eri tahon kesken: suomalaisjärjestöjen, suomalaisyritysten, etelän yritysten ja etelän järjestöjen.
Yksi ratkaisu voisi olla eri asuinalueita kiertävä, esimerkiksi bussissa toimiva hubi. Siellä voitaisiin esitellä innovaatioita ja puhua yrittämisestä ja itsensä työllistämisestä. Materiaalia olisi tarjolla suahiliksi. Mukana olisi ihmisiä eri järjestöistä ja paikallisista hubeista kiertävällä periaatteella.
”Näin päästäisiin ihan ruohonjuuritasolle saakka”, Nkonoki sanoo.
Kansainvälistä yhteistyötä
Nkonoki näkee, että myös suomalaisia ja kansanvälisiä järjestöjä tarvitaan mukaan. Vaikka ratkaisuja etelän maissakin on, ovat osaaminen ja resurssit Pohjoismaissa ja Euroopassa silti korkeammalla tasolla.
Tarvittaisiinkin yhteistyötä neljän eri tahon kesken: suomalaisjärjestöjen, suomalaisyritysten, etelän yritysten ja etelän järjestöjen.
Suomalaisjärjestöt ja tansanialaisjärjestöt ymmärtävät toisiaan, ja suomalaisjärjestöt ja suomalaisyritykset aika hyvin toisiaan, mutta suomalaisen teknologia-alan yrityksen voisi olla hyvin vaikeaa tehdä suoraa yhteistyötä tansanialaisjärjestön kanssa.
Suomalaisyritys ja tansanialaisyritys taas voivat löytää yhteisen sävelen kohtuullisen helposti, mutta ilman paikallista kansalaisyhteiskuntaa suuret ihmismassat pyramidin pohjalla voivat jäädä saavuttamatta. Eli verkostot ovat tärkeitä markkinoille pääsyssä.
”Me tarvitsemme toisiamme”, Nkonoki sanoo.
Myös hän on siirtymässä töihin Fingoon, Nkonokista tulee Fingon toinen innovaatiotyön asiantuntija ja Mika Välitalon työpari marraskuussa.
Emma Nkonoki sanoo suoraan, että suurin osa Suomessa kehitetyistä teknologioista ei toimi suoraan kehitysmaissa.
Pohjoisesta etelään
Aina välillä innovaatiokeskusteluissa kuuluu melkeinpä kaikuja kehitysyhteistyön takavuosilta. Joku suomalainen yrittäjä saattaa nimittäin olla vakuuttunut, että hänen innovaationsa ratkaisee jotain merkittävää köyhissä maissa. Pohjoisen teknologian siirtäminen etelään on sukua sille, kun kehitysyhteistyön alkuaikoina vietiin traktoreita Afrikan pelloille.
”Mitä kauempaa katsoo, sitä yksinkertaisemmilta ongelmat vaikuttavat”, Mika Välitalo sanoo.
Nykyistä innovaatiotyötä ei toki saa tuomita pelloille ruostuviksi traktoreiksi. Välitalo muistuttaa, että ihmislähtöinen suunnittelu ja testaaminen juuri varmistavat, että teknologia on käyttökelpoista ja tarpeellista.
Emma Nkonoki sanoo suoraan, että suurin osa Suomessa kehitetyistä teknologioista ei toimi suoraan kehitysmaissa. Yksi syy on se, että uusi teknologia vaatii koulutusta. Toinen on se, että kulttuurierot voivat olla suuret.
”Länsimaiset kulttuurit ovat lähempänä toisiaan, joten esimerkiksi suomalaisen teknologian viemisessä Ruotsiin ei ehkä ole suuria ongelmia. Mutta Tansaniaan tai Ugandaan tarvitaan paljon työtä.”
Yksi tärkeä puoli innovaatioissa on skaalautuvuus, eli se, että toimiva ratkaisu voidaan monistaa helposti toimimaan myös muualla. Myös tämän suhteen Nkonoki on varovainen.
”Voisi ajatella, että Nigeria olisi kulttuurisesti jotenkin lähellä Tansaniaa, mutta niin ei usein ole. On se ehkä lähempänä kuin Suomi, mutta kulttuurierot ovat suuret, eikä Nigerian onnistumisia voi suoraan monistaa Tansaniassa”, hän sanoo.
”Jopa Kenian ja Tansanian välillä on eroja, ja yrityksillä on haasteita laajentaa toimintaa rajan yli naapurimaahan.”
Tähänkin ovat ratkaisu kumppanuudet paikallisten yritysten ja järjestöjen kanssa.
”On hyviä esimerkkejä siitä, että paikallisen kumppanin kanssa viedään paikan päälle joku teknologinen ratkaisu ja replikoidaan se halvemmalla käyttäen paikallisia materiaaleja”, Nkonoki sanoo.
”Paikalliset yritykset ja järjestöt tuntevat paremmin kulttuurisen kontekstin ja voivat tehdä tarvittavat muokkaukset.”
Lisää aiheesta:
Kuuntele: Innovaatiot kehitysyhteistyössä
Innovaatiot lisäävät vammaisten osallisuutta: mobiilisovellus korvaa viittomakielen tulkin
”Digitaalisuus on keskeinen tekijä voimaantumisen mahdollistamisessa” — näin järjestökenttä hyötyy innovaatioista
Repusta sähköä ja raportointi verkkoon – digitaalisia ratkaisuja kehitysyhteistyössä