EEVA ERONEN
Asianajaja Shadi Sadr arvostelee Iranin hallitusta, eikä hänellä siksi ole kotimaahansa enää mitään asiaa.
Asianajaja Shadi Sadr kritisoi Iranin ihmisoikeustilannetta, ja tietää liiankin hyvin, mistä puhuu. Viime vuosina hän on puolustanut kivitystuomion saaneita nuoria naisia ja joutunut pidätetyksi vaadittuaan naisille oikeutta tasavertaiseen elämään.
Ja korjaillut huiviaan parempaan asentoon kaduilla, tietysti, loputtomia kertoja.
Nyt Sadr odottelee päätöstä syytöksistä ”valtiollisen turvallisuuden vaarantamisesta” ja ”yleisen järjestyksen häirinnästä”, joista voi rapsahtaa useita vuosia vankeutta ja päälle 74 ruoskaniskua.
”Ei, en minä voi mennä takaisin”, Saksassa kymmenvuotiaan tyttärensä kanssa asuva Sadr sanoo.
”Jos hän ei olisi kanssani Euroopassa, en uskaltaisi puhua mitään”, Sadr kertoi Hollannin Haagissa maaliskuun lopulla. Haagiin hänet toi Amnesty Internationalin järjestämä Movies that Matter -elokuvafestivaali.
Sadrin työtä kivityksiä vastaan seurataan festivaalilla pyöritetyssä, puistattavassa Women in Shroud -elokuvassa. Ja virallinen Iran ole siitä arvatenkaan mielissään.
”Suurlähetystöstä soitettiin järjestäjille, etten saisi puhua täällä ja että elokuva on pelkkää valhetta eikä sitä pitäisi esittää. Mutta minun täytyy puhua näistä asioista.”
Vaaleista alkoi alamäki
Iranin ihmisoikeusalamäki alkoi toden teolla viime kesäisten presidentinvaalien jälkeen. Mahmud Ahmadinejadin uudelleenvalinta nostatti mellakoita, joissa kansa syytti vaaleja vilpillisiksi. Hallitus vastasi kovin ottein.
Ihmisoikeusjärjestöjen tuoreet lausunnot Iranista ovat ahdistavia: Amnestyn mukaan maassa teloitettiin viime vuonna toiseksi eniten ihmisiä maailmassa, 388 henkeä. Human Rights Watch taas uutisoi, että valtiollinen media, oikeuslaitos ja turvallisuusjoukot ovat alkaneet vainota ihmisoikeuksien puolestapuhujia organisoidusti.
Miksi kansalaisyhteiskunta on niin vaarallinen?
”Iranin hallitus on nyt todella vihainen. Sen maine on mustattu”, Sadr sanoo.
Hänen mukaansa hallitus on viimein ymmärtänyt, että järjestöjen raportteja todella luetaan ulkomaailmassa, ja nyt kyseinen kanava halutaan tukkia.
Sen lisäksi, että vaalimellakat keräsivät kansainvälistä huomiota, ne avasivat myös iranilaisten silmiä.
”Ihmiset näkivät, mitä vaalien jälkeisissä mielenosoituksissa tapahtui ja mistä hallitus ihmisiä sitten syytti. He tietävät, ettei heitä esimerkiksi johdettu länsimaista. Näin he tajusivat, että hallitus valehtelee.”
Nuoret vihaiset naiset
Vaalimielenosoitukset nostivat valokeilaan myös Iranin nousevan kansanryhmän: nuoret koulutetut naiset. Heitä on paljon Iranissa, missä mediaani-ikä on 27 ja yli 60 prosenttia yliopisto-opiskelijoista on naisia.
”He ovat Iranin vihaisin kansanryhmä, ja he kulkivat mielenosoitusten etunenässä”, Sadr sanoo.
”Jokainen tuntemani nainen on joutunut poliisin kanssa hankaluuksiin jossain vaiheessa pelkästään siksi, että huivi on jotenkin huonosti tai käytös ei ole ollut kadulla kyllin siveää.”
Vanhoillisten käyttäytymissääntöjen lisäksi myös tukkoinen pääsy työelämään turhauttaa naisia. Sadrin mukaan alle 15 prosenttia työvoimasta on naisia, ja nyt Ahmadinejah on asettanut uusia rajoituksia naisten työssäkäynnille.
”Iran menettää paljon voimavaroja etenkin työmarkkinoilta eristäessään naisia yhteiskunnasta”, Sadr sanoo.
Kansa ei tiedä kivityksistä
Yksi Iranin julmimmista ihmisoikeusloukkauksista ovat kivitystuomiot. Niitä ei tehdä pelotemielessä, sillä kansa ei niistä juuri tiedä.
Kivitykset eivät ole, eivätkä ole koskaan olleet, osa iranilaista kulttuuria, Sadr muistuttaa.
”Kivitystuomio on kirjattu lakiin, ja tuomareiden pitää toimia lain mukaan. Eli niin kauan kuin se on laissa, se on ongelma.”
Kivikautinen teloitustapa alkoi yleistyä uudelleen 2000-luvulla, ja siihen tuomitaan länsimaisittain varsin mitättömistä rikoksista. Women in Shroud -elokuvassa esiintyvää Leilaa esimerkiksi uhkaa kivitys aviorikoksen vuoksi – käytännössä siksi, että hänen veljensä raiskasi hänet.
Sadr tuttavineen on onnistunut pelastamaan muutamia naisia ja miehiä kivityksiltä, mutta nyt heidänkin toimintansa kotimaassa on pantu ahtaalle. Yksi toimintakanavista, oikeusapua tarjonnut kansalaisjärjestö Raahi piti lakkauttaa.
”Yritämme nyt löytää kansainvälisiä mekanismeja, jotta kivitykset saataisiin loppumaan. Ilman tukea ja kansainvälistä kansalaisyhteiskuntaa me emme pääse eteenpäin.”
Mutta kyllä kotimaassakin tapahtuu ihmisoikeussaralla, hän sanoo. Kun järjestöt on pistetty pannaan, syntyy uudenlaisia verkostoja. Sadr kertoo esimerkiksi vastaanottavansa viikoittain ihmisoikeusloukkauksia koskevia uutiskirjeitä. Kirjeistä näkee, että ne on koottu organisoiduin voimin, mutta kirjoittajien jäljittäminen on onnistuttu tekemään mahdottomaksi.
Movies that Matter -filmifestivaalilla vain harva elokuva viihdyttää
EEVA ERONEN
The Yes men pilaili Haagin filmifestivaaleilla Shellin kustannuksella – mutta vakavasta asiasta.
”Royal Dutch Shell on ylpeä siitä, että se on maailman ensimmäinen petrokemikaaliyhtiö, joka pyytää julkisesti anteeksi.”
Asiallisen oloinen nainen nutturassa lukee tiedotetta Shellin logojen loistaessa puhujanpöntön etuseinässä. Shell siis pyytää anteeksi esimerkiksi Niger-joen suistolla aiheuttamiaan ympäristöongelmia: kaloja, joita ei enää ole, ja vettä, jota ei voi enää juoda.
The Yes Men on taas asialla, tällä kertaa Haagissa Movies that Matter -filmifestivaalilla. Shell-nainen on yleisön joukosta poimittu vapaaehtoinen.
The Yes Men -jekut perustuvat yleisön petkuttamiseen: kaksikko esiintyy esimerkiksi konsultteina ja suuryhtiöiden tiedottajina, jotka julkistavat uusia, usein maailmaa parantavia suunnitelmia.
Nyt kukaan ei kuitenkaan mene halpaan. Suurin osa yleisöstä on nimittäin juuri katsonut The Yes Men fix the World -elokuvan, ja nyt kaksikon Mike Bonanno esittelee, kuinka tempauksia käytännössä järjestetään.
Shell-nainen on yleisön joukosta poimittu vapaaehtoinen, ja Bonannon apulaiset kuvaavat tapahtumaa myöhempää käyttöä varten.
Bonanno itse (oikealta nimeltään Igor Vamos) tarkkailee tilannetta tyytyväisen oloisenä. Kaksikon toinen puolikas – Andy Bichlbaum – ei Haagiin ennättänyt.
Ihmisoikeusasiaa myös kehitysmaihin
The Yes Men tunnetaan pääasiassa kahdesta elokuvasta, joissa Bonanno ja Bichlbaum levittävät uudenlaisen aktivisminsa sanomaa ja heittelee kapuloita suuryritysten rattaisiin.
Elokuva on Movies that Matter -festivaalin viihdyttävintä antia, sillä itse festivaali keskittyy ihmisoikeuksiin, eivätkä elokuvat juuri hymyilytä.
Festivaalin takana seisoo Hollannin Amnesty International, ja sen järjestämistä tukee esimerkiksi Hollannin oikeusministeriö. Paikallisen festivaalin lisäksi Amnesty tukee ihmisoikeuksista kertovien elokuvien levittämistä ympäri maailman, ja viime vuonna se auttoi 16 pienemmän filmifestivaalin järjestämistä esimerkiksi Boliviassa, Etiopiassa ja Sri Lankassa.
Elokuvien lisäksi festivaalilla järjestetään lukuisia työpajoja ja keskustelutilaisuuksia ihmisoikeuksiin liittyen – sekä the Yes Men -tempaus.
Eikä sekään mitään hupia ole, vaikka monia naurattikin, Bonanno sanoo. Hänen mukaansa kyseistä Shell-temppua voi pitää oppituntina kahdella tapaa.
”Ensinnäkin nyt kaikki täällä näkivät, ettei tämä ole rakettitiedettä vaan kaikki voivat tehdä jotakin.”
Toiseksi, hän sanoo, Yes Men näytti jälleen kerran esimerkkiä suuryhtiölle, kuinka niiden pitäisi toimia.
”Shell voisi tehdä näin todellisuudessa, jos siihen kohdistuisi riittävästi painostusta.”
Opettamisesta puhuminen ei ole yllätys, sillä Bonanno opettaa päivätöikseen media- ja videotaidetta New Yorkissa Rensselaer Polytechnic -yliopistossa. Myös Bichlbaumin päivät kuluvat pääasiassa yliopistolla.
Sama kaveri siellä opettaa, Bonanno sanoo elämästään aktivistina ja opettajana. Hän ei kuitenkaan myönnä opettavansa ”puolueellisesti” – on kuitenkin selvää, että opetuksessa painottuvat sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja se, että historiankirjoja on syytä lukea tarkkaan.
Lisää tietoa aiheesta:
Amnestyn tiedote: Iran executions send a chilling message.
Movies that Matter -elokuvafestivaalin verkkosivut.