Kriittinen piste saavutettiin vuonna 1986, jolloin ihmiskunnan kulutus ylitti maapallon kantokyvyn.
Sen jälkeen kulutus on edelleen kasvanut. Tänä päivänä nykyisen kaltaisten kulutustottumusten ylläpitämiseen tarvittaisiin jo 1,3 maapallon luonnonvarat, selviää viime viikolla suomeksi julkaistusta teoksesta ”Maailman tila 2010” (Gaudeamus).
Tässä vähän lisää madonlukuja: Maapallolla on tällä hetkellä 6,8 miljardia ihmistä, vaikka kulutuksemme keskiarvon mukaan väkiluku saisi olla korkeintaan 5 miljardia.
Syyllisyys maapallon kurittamisesta ei jakaudu kuitenkaan tasaisesti. Jos kaikki eläisivät yhdysvaltalaisten tavoin, maa pystyisi elättämään vain 1,4 miljardia ihmistä. Edes keskiverto jordanialaisen ja thaimaalaisen kulutuksella maapallo kestää vain 6,2 miljardin ihmisen populaation.
Yhtälö vaikuttaa katastrofaaliselta, eikä sitä helpota ennustus, jonka mukaan maapallon väkiluku kasvaa reiluun 9 miljardiin vuoteen 2050 mennessä.
Puhtaamman teknologian ja teollisuuden kehittämisen sekä väestönkasvun hillitsemisen on onnistuttava nykyistä tehokkaammin. Mutta sekään ei vielä riitä.
Tärkeintä on, että ihmiskunta luopuu nykyisestä kulutuskulttuurista. Maailman tila 2010 -raportin mukaan se tapahtuu joko hyvällä tai pahalla – eli ennemmin tai hieman myöhemmin.
Onni löytyy kuluttamisesta?
Antropologien Robert Welschin ja Luis Vivancon mukaan kulttuurit ovat kaikkien niiden ”sosiaalisten prosessien summa, jotka saavat keinotekoisen eli ihmisen luoman tuntumaan luonnolliselta”.
Nykypäivänä tällaisen kulttuurinormin aseman on saanut kuluttaminen – juuri siksi se tuntuu niin itsestään selvältä.
Nykyihminen hakee elämäntarkoitusta, tyydytystä ja hyväksyntää ensisijaisesti tavaroiden ja palveluiden kulutuksen kautta.
Nykyiselle kulutuskulttuurille on ominaista, että suuri kulutus mielletään hyvinvoinnin ja menestyksen merkiksi – siitäkin huolimatta, ettei lisääntyvä kulutus tuo tutkimusten mukaan tietyn rajan ylitettyään enää parempaa elämänlaatua.
Julkista, pitkäikäistä ja kierrätettävää
Maailman tila 2010 -raportti esittelee kolme yleismaailmallista päämäärää ihmiskunnan tulevaisuuden elvyttämiseksi.
On puututtava sellaiseen kulutukseen, joka vaarantaa hyvinvoinnin, esimerkiksi ylen määrin jalostettujen elintarvikkeiden ja roskaruoan syöntiin, tupakointiin ja kertakäyttötuotteisiin.
On tärkeää korvata yksityinen tavarankulutus julkisella kulutuksella, ja – mikäli mahdollista – jopa kuluttamattomuudella. Selvimmän esimerkin tarjoaa liikenne: vaikka nykykaupungit on rakennettu täysin autoilun ehdoilla, kyseessä ei ole luonnonlaki vaan kulttuurinormi, jota autoteollisuus ja alan etujärjestöt ovat vuosikymmenten ajan edistäneet.
Lisäksi niiden tuotteiden, jotka on tarpeen jättää käyttöön, on oltava pitkäikäisiä ja elinkaarensa lopussa täysin kierrätettäviä. ”Vain ihmiskunta valmistaa sellaista jätettä, jota luonto ei pysty käsittelemään”, muovijätteen kulkua valtamerissä seurannut Charles Moore on muistuttanut.
Maailman tila 2010:n mukaan toimintakulttuuriamme täytyy ohjata uusille raiteille valjastamalla työhön kuusi tärkeää instituutiota:
koulutus,
liike-elämä,
valtiovalta,
media,
yhteiskunnalliset liikkeet ja
kestävän elämän mukaiset perinteet.
Mainittakoon, että näistä instituutioista neljä ensimmäistä oli – ja on osin edelleen – olennaisesti myötävaikuttamassa kulutusyhteiskunnan kehittymistä.
Kulutuskulttuuri sai valta-aseman vasta usean vuosisadan kuluessa. Siksi on turha olettaa, että kulttuurijärjestelmän muuttaminen voisi tapahtua hetkessä.
1) Kasvatus ja koulutus
Koulutusalan muutosten täytyy ulottua esikouluista yliopistoihin ja museoista kouluruokailuun.
Erityisasemassa tulisi olla lasten varhaiskasvatus, sillä tutkimuksissa on todettu, että jo ennen kouluikää hankitut kokemukset muovaavat lasten asenteita, arvoja, käyttäytymistä ja identiteettiä eliniäksi.
2) Liike-elämä
Työn tasaisempi jakaminen lieventäisi työttömyyttä, tarjoaisi useammalle ihmiselle perustoimeentulon ja lisäisi työtä tekevien vapaa-aikaa. Lisäksi se pienentäisi sitä rahamäärää, joka jäisi käytettäväksi pakollisten menojen jälkeen ja joka nykyisin kannustetaan kuluttamaan tarpeettomasti.
Elinkeinoelämän luoma ja ylläpitämä kulttuuri nojautuu nykyisin kulutukseen, mutta se voisi nojautua myös kestäviin arvoihin. Niinpä yrityksille on kehitteillä jopa uusia yhtiöjärjestysmalleja, jotta yritysmaailma sitoutuisi päätöksiä tehdessään ottamaan huomioon myös muita arvoja kuin voitontavoittelun.
3) Valtiovalta
Kestäviä periaatteita noudattavan vaihtoehdon tulisi aina olla helpoin ja luontevin valinta, ikään kuin oletusarvo. Kestävän kulttuurin keskeisin ylläpitäjä onkin julkishallinto, joka vastaa lainsäädännöstä, yhteiskunnallisen kehityksen painopisteistä ja aluesuunnittelusta.
Ajatus siitä, että valtio ohjaa kuluttajien valintoja, saattaa herättää ärtymystä. On kuitenkin hyvä muistaa, että kuluttajaohjausta on harjoitettu läpi historian, sekä näkyvästi että huomaamattomasti: on turva- ja laatumääräyksiä sekä veroja, maksuja ja tukia. Toisaalta teiden, koulujen ja sairaaloiden rakentaminen sekä kehityshankkeiden tukeminen tai tuen epääminen rakentavat ”pelikentän”, jonka puitteissa ihmisten on ”valinnanvapauttaan” toteutettava.
Itse asiassa ongelma ei ole se, että julkishallinto puuttuu kuluttajien valintoihin. Todellinen ongelma on se, että yhteiskunnan ohjauksen avulla on vuosikymmenten ajan tuettu ja kannustettu hyvin kapeaa näkemystä edistyksestä. Sen näkemyksen mukaan massiivinen kulutus on inhimillisen onnen, tasa-arvon ja jopa demokratian lähtökohta.
4) Media
Elokuvat, kuvataiteet, musiikki ja muu media ovat alkaneet kiinnittää entistä enemmän huomiota kestävän yhteiskunnan luomiseen.
Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vuonna 2008 parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon saanut ”WALL