Viimeaikaiset muutokset kehitysyhteistyön kentällä ovat herättäneet huolta virallisen kehitysyhteistyön (ODA) politisoitumisesta. Suomen nykyistä hallitusta on syytetty kehitysyhteistyörahoituksen käyttämisestä painostuskeinona, jolla etelän kumppanimaita yritetään ohjata tietynlaisiin poliittisiin käytäntöihin. Kriitikot väittävät, että tämä heikentää aitoja kumppanuussuhteita. Samanaikaisesti Trumpin päätös jäädyttää USAID:n rahoitus kehittyville maille on nostanut esiin kysymyksiä kansainvälisen kehitysyhteistyön tulevaisuudesta.
Nämä tapahtumat ovat karu muistutus siitä, että vallan epätasapainon korjaamiseksi on vielä paljon tehtävää – ja juuri tähän Shift the Power -liike pyrkii. Vuonna 2016 Johannesburgissa järjestetyssä globaalissa huippukokouksessa, jossa #shifthepower ensimmäisen kerran muotoiltiin, keskityttiin filantropiaan. Mutta laajemmassa kehyksessä kyse on aina ollut vallasta[1].
Tämän seurauksena kehitysyhteistyön kaikkia osa-alueita tulisi tarkastella järjestelmällisesti vallansiirron valossa. Äskettäin julkaistussa artikkelissani toin esille, että MEL (seuranta, arviointi ja oppiminen) on yksi niistä kehitysyhteistyön osa-alueista, jotka tarvitsevat perusteellisinta kastamista Shift the Power -ajattelun tervehdyttäviin vesiin.
Sanana ”arviointi” (evaluation) juontaa juurensa arvon määrittämiseen. MEL-käytännöt keskittyvät tulosten arvon mittaamiseen, ja tämä arvo on suoraan sidoksissa resursseihin, joilla on tarkoitus synnyttää muutosketjuja. Viime kädessä kaikki palautuu yhteen kriittiseen tekijään: rahoitukseen. Kuten Sarah Lister (2000) ja muut ovat todenneet, rahoitus on kehitysyhteistyössä erittäin haluttu hyödyke, jonka vaikutusvalta ylittää monin verroin paikalliset voimavarat, kuten sosiaalisen pääoman, paikalliset omistukset ja tiedon sekä muut etelän kumppanien yhteistyöhön tuomat resurssit.
Toimenpiteet, joiden on tarkoitus lisätä läpinäkyvyyttä ja vastuullisuutta, voivat tahtomattaan luoda epäluottamuksen ilmapiirin sekä syventää rahoittajien ja avunsaajien välistä valtaepätasapainoa.
Rahoituksen keskeinen asema luo vallan epätasapainoa, jossa rahoittajilla on yksinoikeus päätöksentekoon ja ohjelmien suuntaamiseen. Siksi MEL-prosessit, joiden tarkoitus on objektiivisesti arvioida muutoksen arvoa, eivät olekaan täysin neutraaleja, vaan niitä ohjaa vallan näkymätön käsi. MEL ei ole irrallinen tai puolueeton arviointikehys, vaan se voi heijastaa tai vahvistaa resurssit omistavien toimijoiden hienovaraisia prioriteetteja.
MEL:n pääasiallinen tarkoitus on arvioida ohjelmien suunnittelua, toteutusta ja tuloksia, jotta voidaan varmistaa tilivelvollisuus sekä tukea oppimista ja kehittämistä. Peruskysymys kuitenkin kuuluu: kenelle kumppaneiden tulee olla tilivelvollisia, mitä ja kenen ehdoilla heidän tulee oppia? Tilivelvollisuuden mekanismit ovat useimmiten yksisuuntaisia ja suunnattu ensisijaisesti suurimpia rahoitusosuuksia myöntäville toimijoille – usein pohjoisen rahoittajille tai rahoitusta välittäville organisaatioille. Perinteisesti MEL on keskittynyt rahoittajien odotusten täyttämiseen paikallisten toimijoiden äänten ja prioriteettien kustannuksella.
Kun muistelen aiempaa työkokemustani Pohjois-Ghanassa, en voinut olla huomaamatta, kuinka MEL-prosessit muistuttivat usein paternalistisia vastuujärjestelmiä. Tämä vertaus paljastaa valtadynamiikan, jossa avunsaajat nähdään riippuvaisina ulkopuolisen arvioinnin kohteina. He saavat palkinnon hyvästä ja rangaistuksen huonosta käytöksestä, kuten lapset vanhemmiltaan.
2010-luvun puolivälissä työskentelin konsortiossa, johon kuului kaksi kansainvälistä kumppania – joista toinen toimi teknisenä ja taloudellisena vetäjänä – sekä kaksi paikallista järjestöä. Joka kerta, kun pääkonttorista saapui seurantatiimi, koko konsortiossa vallitsi pelko ja ahdistus. Kyse ei ollut vain vierailusta sinänsä, vaan ennen kaikkea sen seurauksista: mahdollisesti paljastuvista virheistä ja niiden myötä väistämättä seuraavista ”rangaistustoimenpiteistä”. Tämä ”seurannan terrori” herättää huolen tiettyjen toimijoiden ja äänien sivuuttamisesta sekä tarpeen uudistaa MEL niin, että se tukisi oikeudenmukaisempia ja voimaannuttavampia kumppanuuksia.
Useimmat käytännöt ovat lähtöisin pohjoisen yhteisöistä, ja jättävät vain vähän tilaa paikallisten tietojärjestelmien täysipainoiselle hyödyntämiselle.
MEL:llä on keskeinen rooli kumppanuuksien rakentamisessa ja ohjelmien kehittämisessä, mutta näissä prosesseissa vastavuoroisuus on usein hukassa. Etelän kumppanit joutuvat tiukan seulonnan kohteiksi – heitä arvioidaan auditoinneilla, due diligence -selvityksillä ja muilla tarkastuksilla ennen kuin heidät ”hyväksytään” kumppaneiksi. Sopimukset muistuttavat enemmän alihankintasopimuksia kuin tasa-arvoisia kumppanuuksia, ja kumppanit altistetaan jatkuville arvioinneille, joita perustellaan petoksentorjunnalla ja ohjelmien tehokkuuden varmistamisella.
Olen aina ihmetellyt, miksi ohjelmia käynnistetään kiireellä ilman, että kumppanuuksia ehditään ensin rakentaa. Se tuntuu samalta kuin yrittäisi laittaa kärryt hevosen eteen. Toimenpiteet, joiden on tarkoitus lisätä läpinäkyvyyttä ja vastuullisuutta, voivat tahtomattaan luoda epäluottamuksen ilmapiirin sekä syventää rahoittajien ja avunsaajien välistä valtaepätasapainoa. Tämä ilmiö muistuttaa ”valkoista katsetta” – tapaa nähdä yhteistyökumppanit ensisijaisesti puutteiden kautta, vaikka aitona tavoitteena olisikin vahvistaa heidän kapasiteettiaan.
Nykyiset MEL-lähestymistavat paljastavat myös valtasuhteisiin liittyvän haavoittuvuuden. Useimmat käytännöt ovat lähtöisin pohjoisen yhteisöistä, ja jättävät vain vähän tilaa paikallisten tietojärjestelmien täysipainoiselle hyödyntämiselle. Tämä tiedollinen epäoikeudenmukaisuus ei ainoastaan vahvista perinteisiä valtarakenteita, vaan myös vaientaa marginalisoitujen ja paikallisten yhteisöjen narratiiveja sekä heikentää heidän aktiivisen osallistumisen mahdollisuuksiaan. Mahdollisuus kertoa omia autenttisia tarinoita katoaa.
Kehitysyhteistyössä, erityisesti MEL:n parissa, vallansiirrolla on kiire, jos halumme luoda osallistavan ja oikeudenmukaisen tilan, jossa kaikki äänet ovat yhtä arvokkaita. On syytä esittää painava kysymys: miksi tätä muutosta ei ole vielä tapahtunut? Mitä oikein odotamme?
Gervin Chanase on tohtorikoulutettava Bambergin yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella sekä kansainvälisen kehityksen asiantuntija Länsi-Afrikan kansalaisyhteiskunnan instituutissa (WACSI). Hänen tutkimuksensa keskittyy kansalaisyhteiskuntakeskustelun, poliittisen edunvalvonnan sekä tuloksiin perustuvan seurannan ja arvioinnin risteyskohtiin. Chanasen tutkimuksellinen kiinnostus kohdistuu globaalin etelän kansalaisyhteiskuntaan liittyviin kysymyksiin, kuten avun dekolonisaatioon, lokalisointiin, vallan siirtämiseen ja afrikkalaiseen filantropiaan.
[1] ” Shift the Power Global Summit, accessed January 26, 2025, https://cpsummit.ngo/.
[2] Sarah Lister, Power in Partnership? An Analysis of an NGO’s Relationships with Its Partners (Lontoo: Overseas Development Institute, 2000).