LAURI HAAPANEN
Oaxacassa järjestetään vaalit heinäkuussa, mutta misteekki-intiaani Veronica Morales ei odota ihmeitä, olipa tulos mikä tahansa.
Oaxacan osavaltio on Meksikon turismin keskus, joskin värikäsvaatteisten intiaanien ja perinneruoan ohella kansainvälisen uutiskynnyksen saattaa silloin tällöin ylittää myös huumekauppa tai sikainfluenssa.
Toissaviikolla Oaxaca nousi otsikoihin toisella tapaa, kun suomalainen ihmisoikeustarkkailija Jyri Jaakkola ammuttiin matkalla San Juan Copalan kuntaan. Triqui-intiaanit ovat julistaneet kunnan autonomiseksi alueeksi.
”On vähän ikävää, että murhat saavat huomiota ja niiden selvittämistä vaaditaan vasta, kun näin käy jollekin ulkomaalaiselle”, harmittelee oaxacalainen misteekki-intiaani Veronica Morales. Hän asuu triqui-alueen kupeessa ja vieraili Suomessa sosiaalifoorumin kutsumana toukokuun alussa.
Edellisen kerran kansainvälinen huomio kohdistui Oaxacaan syksyllä 2006, jolloin yhdysvaltalainen toimittaja Bradley Will tapettiin. Vaikka todisteet viittasivat vahvasti siviilipukuisten poliisien syyllisyyteen, teosta tuomittiin summamutikassa oaxacalainen leipuri.
”Meksikossa on aika yleistä, että etsitään vain joku syntipukki”, Morales tietää ja epäilee, ettei Jyri Jaakkolan ampujiakaan saada tuomiolle.
Morales ei halua arvailla, ketkä Jaakkolan murhasta ovat vastuussa, mutta monissa lähteissä syylliseksi on epäilty Ubisortia. Se on yksi aluetta terrorisoivista puolisotilaallisista ryhmittymistä, ja sitä tukee Oaxacaa yksinvaltaisesti hallitseva PRI eli Institutionaalinen vallankumouspuolue. PRI on sortanut intiaaneja vuosikaudet.
Huumesota tekosyynä
Oaxacassa on Meksikon ja jopa koko Latinalaisen Amerikan suhteellisesti suurin alkuperäisväestö. Kuudentoista etnisen ryhmän ainoa yhteinen kieli on maan virallinen kieli, espanja, jota läheskään kaikki eivät osaa.
”Vaikka meillä ei ole yhteistä kieltä, intiaaniyhteisöjen välinen suhde on lämmin ja kunnioittava”, Morales sanoo. ”Siitä Oaxacan ongelmat eivät johdu.”
Moralesin mukaan myöskään huumekauppa ei ole Oaxacan alueella erityinen ongelma, vaikka julkisuudessa alueen levottomuuksia on välillä virheellisesti leimattu huumesodaksi.
”Monet sotilaat ovat kylläkin riippuvaisia huumeista, ja jotkut ihmiset sanovatkin, että jos haluat marihuanaa, helpoiten sitä saa sotilaiden kautta.”
Huumesota on Moralesin mielestä osin hallituksen tekosyy, jolla armeijan ja puolisotilaallisten joukkojen läsnäoloa itsemääräämisoikeutta vaativilla intiaanialueilla perustellaan. Itsemääräämisoikeus taas kietoutuu kiistaan maanomistuksesta. Vaikka Meksikon lainsäädäntö on varsin edistyksellinen, käytännössä oikeudet rajoittuvat maan viljelyyn.
”Alueella saattaa olla periaatteessa autonomia, mutta kun kyse on luonnonvaroista, paikallisella väestöllä ei ole siihen mitään oikeutta”, Morales toteaa.
Hän antaa esimerkin: ”Kyläämme johtavaa hiekkatietä alettiin vähän aikaa sitten päällystää, ja ajattelimme hallituksen vihdoin tukevan meitä. Vähän myöhemmin kylämme johtajalle kerrottiin, että alueelta oli löytynyt arvokasta mineraalia, mutta se oli jo myyty saksalaiselle yritykselle. Asfaltointi oli tehty kaivosyhtiön tarpeiden vuoksi.”
Väkivalta lisääntynyt Ruizin myötä
Oaxacan tuoreimmat levottomuudet alkoivat vuonna 2005, jolloin osavaltion kuvernööriksi nousi Ulises Ruiz.
”Vaikka elämä intiaanikylissä oli vaikeaa jo ennen Ruizin valtaantuloa, sen jälkeen väkivalta lisääntyi huomattavasti”, Morales kertoo.
Vaikka Ruizin vaalivoittoa epäiltiin vilpilliseksi, vuonna 2006 hän osoitti olevansa ainakin vaalilauseensa – ”Ei marsseja eikä mielenosoitusleirejä” – mittainen mies. Toukokuussa 2006 Oaxacan samannimisen pääkaupungin keskustaan nimittäin leiriytyi perinteinen opettajien istumalakko.
Ruiz pyrki mustamaalaamaan opettajia ja usuttamaan paikallisia ihmisiä heidän kimppuunsa. Kun se ei onnistunut, raskaasti aseistetut poliisit hyökkäsivät koirien, panssarivaunujen ja helikopterien turvin lakkoleiriin aamuyöllä 14. kesäkuuta. Ylenmääräinen väkivalta pöyristytti kaupunkilaisia, ja muutamassa tunnissa opettajien lakko laajeni kansanliikkeeksi, joka otti pääkaupungin hallintaansa.
Kansaliikkeen pohjalta syntyi Oaxacan kansojen kokous (Asamblea Popular de los Pueblos de Oaxaca, APPO), joka peräänkuulutti laajaa yhteiskunnallista muutosta ja kuvernööri Ruizin eroa. APPOn kokoukseen osallistui muun muassa ammattiliittoja, järjestöjä, intiaaniyhteisöjä, opiskelijoita ja naapurustoja, ja syksyn mittaan alkoi näyttää yhä selvemmältä, että Ruiz joutuisi eroamaan.
Sitten ammuttiin mielenosoitusta kuvaamassa ollut yhdysvaltalaistoimittaja Bradley Will. Meksikon hallitus käytti välikohtausta perusteluna lähettää liittovaltion poliisivoimat Oaxacaan. Järjestelmällinen vaino halvaannutti lopulta APPOn, mutta pinnan alla kuohuu edelleen. Siitä kerrotaan muun muassa viime viikolla suomeksi julkaistussa kirjassa ”Tavallisten ihmisten kapina”, joka valaisee myös kriisin historiallisia syitä.
Vaikka Oaxaca on Meksikon ihmisoikeusrikkomuksissa tilastojohtaja, Moralesin mukaan poliittisesti syrjäänvetäytyvän oaxacalaisen arjessa väkivalta ei välttämättä näy. Sen sijaan PRI-puolueen sorto tuntuu välillisesti.
”Jos puolueen äänisaalis jää kylässä vaatimattomaksi, julkisen infrastruktuurin hoito ja esimerkiksi koulujen määrärahat romahtavat.”
Yhteisöradio on ainoa media
Koska televisio, internet ja sanomalehdet eivät vuoriston intiaanikyliä tavoita, tärkeään asemaan tiedonvälityksessä ovat nousseet paikalliset yhteisöradiot. Niitä on kolmisenkymmentä, ja osa niistä saa kehitysyhteistyötukea myös Suomen ulkoministeriöltä Ääni intiaanikylille -hankkeen kautta.
”Se, että meillä on mahdollisuus kommunikoida ja vieläpä omalla kielellämme, tuo toivoa”, Morales sanoo. Hän työskentelee vapaaehtoisena oman kotikuntansa Santos Reyes Tepejillon radiossa.
Vaikka valtaapitävät ajoittain uhkailevat kansalaisjärjestötoimijoita, 31-vuotiasta kolmen lapsen äitiä ei pelota.
”Ennemminkin olen saanut kokea kovia sen vuoksi, että toimin ennen säästökassassa”, hän kertoo.
Eräänä yönä säästökassan johtaja nimittäin katosi ja vei mukanaan kyläläisten rahat. Johtajaa ei saatu kiinni, mihin vaikuttanee se, että hänellä on – luonnollisesti – hyvät suhteet PRI-puolueeseen.
”Huhuja on liikkunut, että hän olisi nyt Saksassa”, Morales kertoo, ”ja kun syyllistä ei ole löytynyt, kyläläiset ovat haastaneet meidät entiset työntekijät oikeuteen”.
Monen oaxacalaisen tavoin myös Morales odottaa toiveikkaana heinäkuuta, jolloin järjestetään liittovaltion vaalit. Lähtöasetelma on ainutlaatuinen: kaikki puolueet vasemmalta oikealle ovat liittoutuneet PRItä vastaan.
Turhaa optimismia Morales kuitenkin varoo viimeiseen kysymykseen vastatessaan. Jos valta vaihtuu, muuttuuko mikään?
”Probablemente no mucho”, hän vastaa. ”Todennäköisesti ei juurikaan. Se voi herättää pikkuisen toivoa, mutta yhteiskuntamme on niin korruptoitunut, että muutos parempaan vaatii paljon työtä.”
Oaxacan kurimus
Suomen ulkoministeriön mukaan Meksikon vakavin yhteiskunnallinen ongelma on tulonjaon epätasaisuus.
Oaxaca on Meksikon 31 osavaltiosta toiseksi köyhin.
Oaxacan vajaasta neljästä miljoonasta asukkaasta 25 prosenttia elää absoluuttisessa köyhyydessä ja lähes 80 prosenttia kärsii aliravitsemuksesta.
Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus Naftan myötä maatalous on käynyt kannattamattomaksi, ja joissain kylissä jopa 90 prosenttia työikäisistä on lähtenyt siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin.
Lisää tietoa aiheesta
Into Kustannus: ”Tavallisten ihmisten kapina – Kertomuksia Meksikosta”Kepa.fi: Järjestöt: Meksikossa menehtyneen
aktiivin kuolema selvitettäväAäni intiaanikylille -hankkeen verkkosivutToinen Meksiko -blogi