Kaksikymmentä ihmistä istuu kanssani huoneessa. Hiljaa, silmät kiinni ja aivan liikahtamatta.
Tuolit on aseteltu puolikaareen, ja me kaikki odotamme seuraavaa ohjetta. Huoneen etuosassa seisova Tereza Čajková antaa hiljaisuudelle vielä hetken. Ainoa ääni pääsee katonrajassa surisevasta mehiläisestä.
”Kuvitelkaa kävelevänne maissipellolla ja nostavanne käteenne maissintähkiä”, Čajková sanoo. ”Avatkaa maissien lehdet ja kuvitelkaa, miltä ne näyttävät.”
Pellolla – jossa kuvitelmissani käyskentelen – on varhainen aamu, joten maissien yllä on aamukastetta. Avaan niiden tummanvihreät lehdet ja kurkistan sisälle.
Maissit ovat keltaisia. Ihan tavallisia. Sellaisia, joita voi ostaa Prismoista ja Citymarketeista. Tai miksei vaikka lähikorttelin Alepasta.
Čajková pyytää meitä avaamaan silmät. Hän kysyy, minkälaisia maisseja ihmiset kuvittelivat. Keltaisia, kaikki vastaavat. Minäkin nyökkäilen pontevasti: eihän niitä muunlaisia olekaan.
Sitten Čajková painaa tietokoneensa nappia ja ruudulle lävähtää hätkähdyttävä kuva: valkoisia, punaisia ja mustia maisseja, ei yhtäkään keltaista.
Čajková kertoo, miten maissin syntysijoilla Perussa maissit ovat kaiken värisiä.
”Meidän on kuitenkin hyvin vaikea kuvitella minkään muun värisiä maisseja kuin keltaisia”, Čajková kertoo.
Hetkessä ymmärrän: Kuvitelmani ei ole totta. Se on geenimanipuloitu.
Maailmankuvan mullistus
Istumme puolikaaressa Helsingin Lapinlahden Villinki-rakennuksessa, koska osallistumme Fingon järjestämään Shifting the Power in Development Aid -keskustelusarjan työpajaan. Kyseessä on keskustelusarjan kolmas tilaisuus.
Keskustelusarjan ytimessä on ajatus kehitysyhteistyön vallansiirrosta. Eli käytännössä siitä, miten voimme luoda kehitysyhteistyöstä nykyistä tasa-arvoisempaa: rikkoa asetelmaa, jossa länsimaisilla toimijoilla on suhteettomasti valtaa.
Tänään tarkoituksena on keskittyä itsereflektioon. Mitkä ovat omat ajatusmallimme, olettamuksemme ja näkemyksemme omasta roolistamme kehitysyhteistyössä ja ylipäätään maailmassa? Ja miten ne vaikuttavat toimintaamme?
”Tämä on keskustelusarjamme kaikista vaikein työpaja”, Fingon kehityspolitiikan asiantuntija Eppu Mikkonen sanoi toivottaessaan osallistujat tervetulleiksi tilaisuuden alussa.
Työpajan vetävä Teresa Čajková työskentelee Gesturing Towards Decolonial Futures -tutkimusryhmän kanssa. Hän on tänään tukemassa meitä itsereflektiossamme. Tutkijana Čajková keskittyy transformatiiviseen koulutukseen, jonka teemoina ovat esimerkiksi globaalien yhteyksien monimutkaisuus ja mielikuvituksemme rajat.
Transformatiivinen koulutus viittaa käytännössä oppimiseen, joka voi muuttaa perustavanlaatuisesti käsityksiä ihmisenä olemisesta ja suhteesta ympäröivään maailmaan. Eli rautalangasta väännettynä: kyseessä on maailmankuvaa mullistavaa oppimista. Sen äärellä me olemme tänään.
Modernismin talo
The master’s tools will never dismantle the master’s house. – Audre Lorde
Näin lukee huoneen edessä olevalla valkokankaalla: mestarin työkaluilla ei voi purkaa mestarin taloa. Čajková on jatkanut diaesitystään. Ihmiset keskittyvät kuuntelemaan.
Tässä tapauksessa mestarin talo on modernismin talo. Ja modernismi talon on vertauskuva nykyisestä, modernista ja globaalista yhteiskuntajärjestelmästä.
”Modernismi on maailmassa erittäin spesifi olemisen tapa, joka on kehittynyt viimeisten 500–600 vuoden aikana, hyvin lokalisoituneessa paikassa. Mutta se on laajentunut ympäri maailmaa kolonialismin ja muiden hyväksikäytön sekä vallankäytön muotojen kautta”, Čajková sanoo.
“Joten, kun puhumme modernismin talosta, emme puhu sellaisesta rakennuksesta, josta voisimme vain yksinkertaisesti kävellä ulos.”
Toisin sanoen: samaan tapaan kuin kuvittelemme keltaisia emmekä oransseja tai violetteja maisseja, meidän on hyvin hankala kuvitella vaihtoehtoisia olemassaolon tai toiminnan tapoja sille, mihin olemme kasvaneet ja tottuneet. Olemme osa modernismin taloa.
Modernismin talo koostuu perustuksista, kahdesta kantavasta seinästä ja katosta.
Talon perustuksena toimii separability, vapaasti käännettynä erillisyys: yksilöt ovat tämän ajatuksen mukaan erillään toisistaan ja ympäristöstään. Čajková tähdentää, että ajatus erillisyydestä varastaa meiltä elämän sisäsyntyisen arvon: meidän on jatkuvasti tuotettava jotain sellaista, joka luo hyväksyntää modernismin talon piirissä.
Joudumme siis tietyllä tapaa todistamaan, että ansaitsemme olla elossa ja osa yhteisöä. Jo tähän ajatukseen voisi upota huomattavasti kauemmaksi aikaa, mutta kyse on vasta talon perustuksista.
Modernismin talon yksi kantava seinä on nation states, eli tapamme jaotella maailma kansallisvaltioihin. Toinen seinä on universal reason – vapaasti käännettynä universaali perustelu, joka pitää sisällään myös länsimaisen tulkinnan siitä, mitä kehitys tarkoittaa. Katon virkaa toimittaa global capital, eli vapaasti käännettynä globaalit pääomat.
Kaikki talon rakenteet ovat täynnä lupauksia. Esimerkiksi kansallisvaltiot sisältävät lupauksen onnellisuudesta ja turvallisuudesta. Erillisyys sisältää lupauksen autonomiasta: voimme riistää ympäristöämme ja muita ihmisiä – mehän olemme erillämme toisistamme.
Systeeminen väkivalta
Seuraavaksi on luvassa ei-niin-yllättävä juonenkäänne: modernismin taloon liittyy kustannuksia. Nämä kustannukset syntyvät toisten ihmisten ja ympäristön hyväksi käyttämisestä, jotta länsimaalaiset ihmiset voivat ylläpitää elintasoaan.
”Jopa se tosiasia, että pystymme järjestämään tällaisen tapahtuman, on mahdollistettu koloniaalisella väkivallalla”, Čajková sanoo. Hän viittaa kannettavan tietokoneensa mineraaleihin, joita louhitaan usein vaarallisissa olosuhteissa matalan tulotason maissa.
Modernismin taloa voi tarkastella myös toisesta näkökulmasta: Ylimmässä kerroksessa asuu maapallon vaurain väestö. Alakerrassa asuu ihmisiä, joille on luvattu mahdollisuus sosiaalisesta liikkuvuudesta, eli noususta ylimpään kerrokseen. Talon ulkopuolella, viemäristössä asuvat maailman kaikista heikoimmassa asemassa olevat ihmiset.
Ylimmässä kerroksessa olevat ihmiset ovat turvassa historialliselta ja systeemiseltä väkivallalta. Heikoimmassa asemassa olevat ihmiset joutuvat taas systeemisen väkivallan uhreiksi. Heitä sorretaan monin tavoin.
Seuraavaksi Teresa Čajkován esityksessä on vuorossa toinen ei-niin-yllättävä juonenkäänne: modernismin talossa on valtavia halkeamia. Tontti sijaitsee maapallolla, ja planeetan rajat tulevat vastaan.
”Kun talo murtuu, niin mitä voimme tehdä? Korjata? Laajentaa systeemiä koskemaan kaikkia ihmisiä? Elää ilman modernismia? Tai ihan vain etsiä uuden planeetan?” Čajková kysyy meiltä kaikilta.
Kovinkaan moni etuoikeutetussa asemassa oleva ei ole ainakaan valmis luopumaan modernismin talosta. Mieluummin korjaamme taloa, koska haluamme pitää etuoikeuksistamme kiinni.
Etuoikeudet puolestaan juontavat alun perin pelkoihin, Čajková avaa. Olemme esimerkiksi peloissamme siitä, että joutuisimme kohtaamaan menetyksiä, puutetta tai nälkää. Tämä saa meidät hankkimaan asioita ja kerryttämään omaisuutta. Tämä puolestaan johtaa siihen, että meillä on omaisuutta ja kun meillä kerran on omaisuutta, emme me siitä enää halua luopua.
”Modernismin talo luo ja hyödyntää eksistentiaalisia pelkoja. Nämä pelot ovat suurimmaksi osin tiedostamattomia, ja ne synnyttävät pelkoja kompensoivia haluja, jotka ovat myös tiedostamattomia. Nämä halut muuttuvat koetuiksi etuoikeuksiksi, jotka puolestaan ilmenevät etuoikeuksien vaatimisena. Nämä etuoikeudet suojelevat taloa sisältäpäin”, Čajková selostaa.
Ajatus etuoikeuksista on jokseenkin pysäyttävä – erityisesti jos sen siirtää kehitysyhteistyön kontekstiin. Kuten todettu, kehitysyhteistyössä länsimaisilla toimijoilla on monin tavoin enemmän valtaa kuin globaalin etelän toimijoilla.
Yhdenvertaisuuden, kumppanuuden ja paikallisen omistajuuden edistämisestä on puhuttu vuosikausia. Mutta kuinka paljon ongelmallinen tilanne johtuu siitä, ettemme me globaalin pohjoisen toimijat ole valmiita luopumaan etuoikeuksistamme tai ymmärrä omia pelkojamme?
Ainakin itselleni kehitysyhteistyö tarjoaa merkitykselliseltä tuntuvan työpaikan – juontaako tämä alun perin juurensa pelkoihini? Eli pelkäänkö esimerkiksi sitä, ettei minua pidetä arvokkaana, joten olen hankkinut työpaikan, jota pidetään yleisesti arvokkaana ja sitä kautta olen hankkinut itselleni arvostusta?
Haluaisin sanoa, että motivaationi työskennellä kehitysyhteistyön parissa pohjautuu esimerkiksi globaaliin solidaarisuuteen, mutta onko se koko totuus?
Työ tarjoaa minulle myös vakaan toimeentulon. Siitä en olisi nykyisessä elämäntilanteessani hevillä valmis luopumaan. Sillä todellakin pelkään tilannetta, jossa en pysty elättämään itseäni ja perhettäni, vaikka asun hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa valtio pitäisi minusta hätätilanteessa huolta.
Ja siksi en olisi missään nimessä valmis luopumaan valtiosta – yhdestä modernismin talon peruspilarista.
Pelko, pelko ja vielä kolmannen kerran pelko, huomaan tarkastellessani ajatuksiani.
Neljä kieltoa
Ihmiskunnalta loppuisivat yhdelle vuodelle varatut luonnonvarat jo maaliskuussa, mikäli kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat samaan tahtiin kuin suomalaiset.
Eli kevään korvilla. Samoihin aikoihin, kun muuttolinnut pikkuhiljaa palailevat ja kelit lämpenevät. Ennen kuin kesästä on tietoakaan. Samaan aikaan, kun moni saattaa vielä hajamielisyyden puuskassa kirjoittaa päivämääriin väärän vuoden.
Čajková esittää huoneen edessä pysäyttävää visuaalista informaatiota länsimaiden ylikulutuksesta ja varallisuuden eriarvoisesta jakautumisesta maailmassa. Länsimaat korostuvat niin ylikulutuksen kärkimaina kuin rikkaimpina valtioina.
Ihmeellistä on se, että vaikka luvut ovat tuttuja ja hälyttäviä, ne eivät ole enää aikoihin saaneet meissä aikaan kiireellistä toimintaa. Ne ovat vain tuttuja totuuksia. Ei niissä ole mitään uutta.
Miksi me ajattelemme ikään kuin nämä eivät olisi akuutteja ongelmia? Čajková osaa vastata: modernissa yhteiskunnassa vallitsee neljä kieltoa.
- Sen kieltäminen, että moderni yhteiskunta vaatii toimiakseen systeemistä väkivaltaa: meidän hyvinvointimme pohjaa sortoon ja hyväksikäyttöön muualla maailmassa.
- Planeetan rajojen kieltäminen: uskomus siitä, että rajallinen planeetta voi ylläpitää rajatonta kasvua.
- Sen kieltäminen, että olemme yhteydessä ympäristöömme: koemme olevamme erillisiä ympäristöstä ja muista ihmisistä.
- Ongelman laajuuden ja vakavuuden kieltäminen. Eli sen kieltäminen, että tässä ollaan nyt oikeasti aika vakavan paikan äärellä.
Pohdimme muiden osallistujien kanssa yhteisessä keskustelussa, mitkä kiellot tuntuvat tällä hetkellä itsestään selviltä ja mitkä vaikeimmilta. Joku sanoo, että kiellämmekö me myös oman mahdollisuutemme vaikuttaa asioihin? Näin on mahdollista perustella lamaantuminen valtavien ongelmien edessä: emme me mitään voi tehdä.
Čajkován esityksessä nousee esiin kiinnostava käsitepari: korkean kulutuksen maat, eli globaali pohjoinen, ja matalan kulutuksen maat, eli globaali etelä.
Linja-auto
Seuraavaksi on aika astua linja-autoon. Čajková esittelee metodin, jossa kuvittelemme itsemme busseiksi. Tarkoituksena on yrittää ymmärtää, minkälaisia matkustajia oman linja-auton kyydissä kulkee. Eli käsittääkseni ajatuksena on tunnistaa omia sisäisiä argumentteja ja ristiriitoja.
”Jotta kykenemme olemaan ulkomaailman monimutkaisuuksien kanssa ilman niiden yksinkertaistamista, meidän on kyettävä olemaan omien sisäisten monimutkaisuuksiemme kanssa”, Čajková sanoo.
Ryhdyn tarkastelemaan linja-autoani kokonaisvaltaisesta ja globaalista näkökulmasta. Tunnistan nopeasti muutamia matkustajia:
- Äänekäs huutaja. Tämä matkustaja haluaa laittaa laput silmälle, hakeutua töihin suuryritykseen, ansaita rahaa ja vähät välittää muusta. Kaikki tuhoutuu kuitenkin, oma pesä kuntoon, tämä matkustaja huutaa.
- Hämmentynyt nurkkaan käpertyjä. Tämä matkustaja ei oikein tiedä, mitä tehdä. Hän haluaisi painaa jarrua, vaihtaa vaihteen vapaalle, antaa linja-auton kulkea minne se nyt sattuukaan kulkemaan ja juosta tietä reunustavaan metsään kyyhöttämään huonoryhtisesti sammalmättäälle.
- Kolmas matkustaja on itsevarmempi siitä, mitä haluaisi tehdä, mutta ei hänkään ole oikeasta suunnasta varma. Hän ajaa rauhallisesti hitaalla vauhdilla ja vilkuilee vähän väliä karttaa.
Ryhmäkeskustelussa kuulen muiden matkustajista: nuoria idealisteja, suunnasta varmempia sekä huolestuneita matkustajia. Moni on tunnistanut myös epävarmoja matkustajia.
Seuraavaksi pohdin linja-autoa oman työroolini näkökulmasta. Tässä bussissa pohdiskellaan nyt erityisesti kehitysyhteistyön vallansiirtoa.
Yksi tämän linja-auton matkustajistani haluaa jatkaa samaa reittiä kuin aina ennenkin. ”Kaasua vaan ja eteenpäin, kyllä se siitä”, matkustaja sanoo ja jatkaa: ”Tämä on vain joku uusi trendi, kohta se unohtuu.”
Toinen matkustaja huutaa, että hypätään pois kyydistä: mitä vaaleaihoinen Vantaalta ponnistava mies edes tekee kehitysyhteistyön parissa? Antaa muiden hoitaa tämä valta-asia kuntoon, ei meitä tänne edes haluta.
Samaan aikaan, kun toinen matkustaja kapuaa jo ikkunasta ulos, kolmas matkustaja pohdiskelee. Hän on kuljettajan paikalla ja ajattelee näin: päämäärä on kohtalaisen selvä, mutta se ei taida olla tällä valtatiellä. Joten turha mennä vauhdilla eteenpäin, koska pitää löytää ihan uusi reitti. Ja sitä tai yhtikäs mitään muutakaan ei olisi mahdollista tehdä yksin.
Siispä kolmas matkustaja vilkuilee ikkunoista ulos löytääkseen muita linja-autoja.
Yhteys ympäristöön
Lounaan jälkeen kokoonnumme ulos. Työpaja järjestetään Helsingissä luonnonläheisellä ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaalla Lapinlahden alueella.
Ulkona on alkusyksyn tuntua. Aurinko välkähtelee puiden vihreissä lehdissä. Tuuli tuo jo mukanaan hivenen viileämpää ilmaa.
Čajková kannustaa meitä ajattelemaan omaa yhteyttämme ympäristöön. Ajatus on kiehtova, jokseenkin lumoavakin. Kuvittelen ohjeiden mukaisesti, miten jaloistani leviää yhteys Lapinlahden nurmikentille ja vanhoihin puihin. Oloni rentoutuu.
Seuraavaksi Čajková ohjeistaa meitä kiertelemään alueella ja kiinnittämään erityistä huomiota ympäristön yksityiskohtiin. Ja niin kaikki sitten tekevät, minä mukaan lukien. Seuraan, miten yksi työpajan osallistujista kyykistyy katselemaan ruohoa. Toinen jää ihmettelemään puiden lehtiä. Kolmas suuntaa katseensa kohti merta.
Pian Lapinlahden alue on täynnä ympäristöä hämmästeleviä kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun ja globaalikasvatuksen asiantuntijoita.
Moni katselee alueen keskellä sijaitsevaa suurta sairaalarakennusta ja sen yksityiskohtia. 180-vuotias rakennus on toiminut ennen mielisairaalana, ja sillä on kiinnostava historia. Mielisairaalassa on tunnetusti ollut potilaana esimerkiksi kansalliskirjailija Aleksis Kivi sen jälkeen, kun Seitsemän veljestä sai ilmestyessään murskakritiikin.
Ajattelen Kiveä ja muita ihmisiä, jotka ovat kulkeneet täällä yli sata vuotta sitten. Mitä he ovat ajatelleet maailmasta ja omasta paikastaan siinä? Aleksis Kiven diagnoosi oli krooninen melankolia, jonka ajateltiin johtuvan osin loukatun kirjailijan kunniasta.
Loukattu kunnia. Jos yrittää ymmärtää asiaa taas Čajkován esittelemillä käsitteillä, realisoituiko Kiven pelko siitä, ettei häntä kunnioiteta? Hakiko kansalliskirjailijamme työnsä kautta kunnioitusta tai arvostusta ja sitten hänet torpattiin? Varmasti Kiven epävakaan mielenterveyden takana oli monia asioita, mutta silti kysymys pohdituttaa.
Entä koenko minä jossain määrin samanlaisia tunteita kuin Kivi yli sata vuotta sitten? Kun puhumme vallansiirrosta kehitysyhteistyössä ja siitä, miten on itse osa ongelmaa, asettaudun helposti siilipuolustukseen.
Minähän yritän nimenomaan työlläni vähentää eriarvoisuutta – millä tavalla se muka on osa ongelmaa? Ei minulla ole mitään osaa ja arpaa tähän asiaan. Olen kaukana Čajkován modernismin talosta, ainakin työni osalta!
Mutta eihän se niin mene. Nyt silmissäni vilisevät keltaiset maissit ja minun on vaikea nähdä mitään muuta.
Yritän rauhoittua ja jään katselemaan Lapinlahden puita. Niistä moni on minua ja meitä kaikkia työpajaan osallistuvia iäkkäämpi. Kuvittelen olevani yhteydessä niihin, kuten Čajková ohjeisti. Ajatus rauhoittaa.
Samalla kuvittelen, miten kaltaiseni ihmiset kaatavat metsiä herkeämättä ympäri maailmaa – osittain, koska muut kaltaiseni ihmiset haluavat vessapaperia tai trendikkäät puiset aurinkolasit. Ja kaiken aikaa hengitämme puiden tuottamaa happea.
Onko jotain, mitä me voisimme tehdä niiden puolesta? Miten voimme toimia mahdollisimman vastuullisesti? Niin ihmisten kuin ympäristön suhteen? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta ei niissä ole todellakaan mitään uutta. Ravistelen päätäni.
Sitten saan kirkkaamman ajatuksen: Jos näihin kysymyksiin haluaa aidosti löytää vastauksia, tulee olla rohkeutta huomata ongelmien juurisyyt ja tutkia, millä tavoin on itse osa niitä. Se taitaa olla ensimmäinen askel. Eli pitää esimerkiksi tunnistaa, mikä on oma rooli kehitysyhteistyön epätasa-arvoisessa valtajärjestelmässä. Tai oma rooli eriarvoisessa, globaalissa yhteiskuntajärjestelmässä ja systeemisessä väkivallassa.
Tämän askeleen jälkeen pitäisi vielä osata toimia siten, että ryhtyisi purkamaan kyseistä epäoikeudenmukaisuutta, eikä enää ylläpitäisi sitä. Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Etenkin, kun muutos samaan aikaan pelottaa ainakin alitajuisella tasolla.
Mistä joudun luopumaan, jos tämä ongelma – ja oma roolini sekä etuoikeuteni – todella onnistutaan purkamaan? En keksi tähän kuin yhden vastauksen ja se on varsin yksinkertainen: sillä ei saa olla mitään väliä.
The master’s tools will never dismantle the master’s house.
Audre Lorde. Lorde oli yhdysvaltalainen kirjailija, feministi ja ihmisoikeusaktivisti. Hän kuvaili itseään seuraavasti: black, lesbian, feminist, socialist, mother, warrior, poet.
Kävelen eteenpäin Lapinlahden alueella ja huomaan erään työkaverini. Onneksi olemme täällä yhdessä, ajattelen.
Pian kokoonnumme taas piiriin muiden työpajaan osallistuvien kanssa. Čajková kyselee, mitä ihmiset kokivat ja näkivät. Yksi osallistujista kertoo jääneensä katsomaan joutsenia ja toinen upottaneensa kätensä meriveteen. Kolmas tunnusteli ruohoa. Moni kertoo katselleensa puita.
Seisomme pihalla pitkään. Čajková muistuttaa, miten olemme yhtä ja samaa kiertokulkua muun ympäristön kanssa: Miten meidän tulisi oppia, että maailmassa on kyse suhteista. Kaikki on jollain tapaa sidoksissa toisiinsa.
Kiertokulku tarjoaa mahdollisuuden uudistua, Čajková sanoo. Ajattelen taas Lapinlahden puita. Auttaisivatko ne minua uudistumaan?
Toivo
Päivä päättyy toivoon. Olemme palanneet sisälle Villinki-rakennukseen.
Čajková seisoo taas huoneen edessä. Hän puhuu nyt sienistä ja niiden rihmastoista vertauskuvallisesti: tarkoituksena on osoittaa, miten taloudellinen ja ekologinen hyvinvointi (sienet) ovat riippuvaisia kognitiivisesta, affektiivisesta ja relationaalisesta hyvinvoinnista (rihmasto).
Cajkova selittää, että länsimaissa yritämme panostaa suoraan sieniin (eli taloudelliseen ja ekologiseen hyvinvointiin), mutta jätämme rihmaston huomiotta. Jos rihmasto ei kuitenkaan kukoista, eivät sienetkään voi hyvin.
Ymmärrän itse asian näin: meidän on oltava esimerkiksi terveemmässä suhteessa itsemme, ympäristömme ja toistemme kanssa. Näin meillä on paremmat lähtökohdat esimerkiksi taloudelliseen eriarvoisuuteen puuttumiseksi.
Nyt teknologia kuitenkin pettää: diat eivät enää näy. Čajková jättää tietokoneen sikseen ja tilaisuus saa entistäkin keskustelevamman luonteen.
Puhe siirtyy yhteistyöhön: miten tärkeää olisi tuoda mahdollisimman monia eri toimijoita yhteen. Miksi luonnonsuojelijat ja ihmisoikeusaktivistit eivät esimerkiksi tee enemmän yhteistyötä? Usein tavoitteet ovat yhteisiä.
Jos sulloudumme omiin lokeroihimme, emme välttämättä saa toimintamme kannalta kriittistä tietoa muiden alojen asiantuntijoilta.
Lopuksi puhe siirtyy järjestelmän hakkerointiin: miten rakenteiden sisällä voi kanavoida resursseja asioihin, jotka ovat tärkeitä? Tämä ajatus puhuttelee. Voimmeko muuttaa modernismin taloa sisältäpäin? Jos rakennuksen onnistuu remontoimaan lattiasta kattoon, niin onko se enää sama talo?
Keskustelussa pohditaan sitäkin, miten voimme ylläpitää yhtään mitään, jos tuhoamme nykyiset rakenteet. Eikö meidän tulisi vain heikentää niiden aiheuttamia haittoja?
Kysymykset ovat mutkikkaita, eikä niihin taida olla helppoja vastauksia. Jos pohdimme esimerkiksi ilmastonmuutosta ja sen kiireellisyyttä, kapitalismi lienee ainoa realistinen lyhyen aikavälin keino, jolla aidosti pystymme vähentämään nopeasti päästöjä riittävän nopeasti.
Mutta ilmastonmuutos on ainoastaan seuraus ja vain yksi monista, vaikkakin ihmiskunnan kannalta eksistentiaalisen tärkeä.
Eikö meidän olisi tarpeen tarttua nimenomaan juurisyyhyn?
Kaksi näkökulmaa
Sitten tilaisuus jo päättyykin. Päässäni surisee yhä monia kysymyksiä. Samoin tunteita. Ajatukseni ovat vähintäänkin sumuiset.
Yksi kysymys on selkeänä mielessä: mitä tämä kaikki merkitsee kehitysyhteistyön ja vallansiirron näkökulmasta? Kysyn asiaa kahdelta työpajaan osallistuneelta asiantuntijalta.
Mwila Agatha Zaza työskentelee sekä Diakonissalaitoksen vetämässä PARC-hankkeessa, joka käsittelee kehitysyhteistyön vallansiirtoa että Global Fund for Widows -säätiössä, joka painottaa paikallista johtajuutta ohjelmatyössään Afrikassa. Zaza toteaa, että työpaja korosti dekolonisaation monimutkaisuutta.
Entä mitä tunteita tilaisuus herätti?
”Hämmennystä oli melkoinen määrä, mutta se oli tavallaan voimaannuttavaa. On tärkeää käydä tätä keskustelua ja kuulla erilaisia ääniä kansalaisjärjestöjen edustajilta. Se, että tämä [kehitysyhteistyön vallansiirto] on asia, jonka eteen ihmiset haluavat toimita, on hyvin rohkaisevaa”, Zaza kuvailee.
Zaza uskoo, että dekolonisaatio vaatii aiheena yhä enemmän tutkimusta ja viestintää.
”Haluaisin nähdä, miten ihmiset, jotka eivät tänään olleet täällä, näkevät tämän koko prosessin menevän. Haluan myös välittää heille kysymyksiä ja kysyä, miten he näkevät ajatuksen vallan siirtämisestä todellisuudessa. Miltä se näyttäisi, että valta jakautuu ihmisille, joilla sitä ei nyt ole? Haluan tutkia tätä kysymystä enemmän ja yrittää selvittää, mitä se tarkoittaa”, Zaza sanoo.
Työpajaan osallistunut Diakonissalaitoksen ohjelmakoordinaattori Sara Tabrizizadeh-Haavisto on miettinyt aihetta vuosien ajan ja viimeisen vuoden ajan syvällisemmin PARC-hankkeen myötä. Hän on iloinen siitä, että työpaja herätti hänessä uusia ajatuksia.
”Tämä vahvisti ajatusta ja käsitystä siitä, että tämä on pitkä prosessi. Mielessä ei tarvitse olla valmista lopputulosta, vaan voimme käydä syvällisiä keskusteluja kollegoiden kanssa Suomessa ja kansainvälisesti.”
”Työpaja vahvisti myös ajatusta, että meidän täytyy ottaa mukaan keskusteluun ihmisiä sektorin ulkopuolelta. Ne työkalut, joita meillä on, ei riitä, vaan tarvitsemme tuoreita ajatuksia ja muita näkökulmia.”
Tabrizizadeh-Haavisto pohtii, että esimerkiksi yritysvastuun puolelta olisi opittavaa. Hänen mukaansa moni järjestössä työskentelevä saattaisi olla yllättynyt siitä, miten pitkällä yritysvastuun parissa on päästy lokalisaatioon ja paikallisiin konteksteihin liittyvissä kysymyksissä.
Tilaisuus herätti ristiriitaisia tunteita, Tabrizizadeh-Haavisto sanoo.
”Ehkä aikaisemmin tuntui, että oli selkeämmät ajatukset siitä, mihin suuntaan pitää mennä ja itsevarmempi olo. Se on mielestäni toisaalta hyvä asia, että itsevarmuus alkaa karisemaan, koska se ehkä kertoo siitä, että jonkinlainen prosessi on käynnissä”, hän sanoo.
Kirkas ajatus
Hiljalleen aika kuluu. Läpi syksyn huomaan usein palaavani Čajkován esittelemiin ajatuksiin. Ne kulkevat matkassani täydessä metrossa. Ne tuijottavat takaisin, kun katselen ikkunasta metsäistä maisemaa.
Totuuden nimissä käsittelen ajatuksia koko loppuvuoden. Toisinaan kyseenalaistan niitä, toisinaan allekirjoitan ne kaikki. Joka tapauksessa koen Čajkován esittelemät ajatukset hyödyllisinä.
Taidan kuitenkin vasta tammikuussa ymmärtää yhden asian kirkkaasti.
Koska järjestelmä – niin koko globaali systeemimme kuin siihen pohjautuva kehitysyhteistyökin – on eriarvoinen, ja me olemme osa järjestelmää, meidän on:
- Ensin hyväksyttävä olevamme osa ongelmaa
- Toiseksi ymmärrettävä, millä tavoin olemme osa ongelmaa
- Kolmantena askeleena meidän on muututtava.
Niin. Siinä se on. Meidän on muututtava. Minun on muututtava.
Meidän on opittava luopumaan etuoikeuksistamme ja kohdattava pelkomme. Ja sitten yksinkertaisesti laittaa toimeksi.
Olisi paljon helpompaa ajatella, että voisimme hoitaa kaikki ongelmat kuntoon ilman, että meidän itsemme tarvitsee muuttua. Vaikka sillä kuuluisalla vihreällä siirtymällä. Mutta se on harhakuvaa. Jos haluamme muuttaa järjestelmän, niin silloin myös modernismin talon yläkerrassa asuva väestönosa täytyy muuttua.
Tätä päätelmää seuraa looginen kysymys: miten muutos on sitten käytännössä mahdollista? Niin kehitysyhteistyössä kuin laajemmassa globaalissa järjestelmässä? Mitä meidän pitää tehdä?
Vastaus on, ettei ole mitään valmiita vastauksia. Ei ole mitään tietä tai karttaa, jota seurata. Ei ole ketään, joka tietäisi varmasti, mitä pitää tehdä.
Mutta onneksi on matkakumppaneita.
Lue lisää:
Tereza Čajkován diaesitys (pdf)
Lue lisää modernismin talosta (Gesturing Towards Decolonial Futures)
Lue lisää rihmastoja ja sieniä koskevasta näkökulmasta (Gesturing Towards Decolonial Futures)
Muokattu 10.4. klo 9.59: Lisätty tieto, että Audre Lorne on kirjoittanut tekstissä mainitun sitaatin mestarin työkaluista. Tekstiin lisätty myös taustatietoa Lornesta.