Vuonna 2000 nälkäisiä oli 900 miljoonaa. 15 vuoden päästä heitä oli enää 777 miljoonaa – vaikka samaan aikaan maapallon väestö kasvoi vauhdilla.
Uusi vuosituhat enteili ihmiskunnalle parempia aikoja ikiaikaisen vitsauksen eli nälän ja aliravitsemuksen suhteen. Optimismia pidettiin yllä myös YK:n kestävän kehityksen ohjelmassa, ja tavoitteeseen numero kaksi kirjattiin, että vuoteen 2030 mennessä nälkä olisi historiaa ja ruokaturva saavutettu kaikkialla maailmassa.
Vuonna 2017 saatiin kuitenkin synkkiä uutisia. YK:n elintarvike- ja maatalousohjelma FAO:n koostamassa vuotuisessa ruokaturvaraportissa arvioitiin, että pitkästä aikaa maailman nälkäisten määrä oli kääntynyt nousuun.
Nälkäisten määrä oli kasvanut vuodessa lähes 40 miljoonalla. Nyt kroonisesti aliravittuja ihmisiä arvioidaan olevan 815 miljoonaa.
Nälkätilanne on hälyttävä ainakin Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Myanmarissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Nigerian pohjoisosissa. Sekä Jemenissä, jonka tilannetta Save the Children -järjestön pääjohtaja Kevin Watkins kuvaili The Guardianissa huhtikuussa:
”Ruokajärjestelmä on romahtamassa, ja maa on nälänhädän partaalla. Yli 400 000 lasta uhkaa välitön nääntyminen nälkään.”
”Kaikkiaan noin 124 miljoonan ihmisen 51 maassa arvioidaan kärsivän vakavasta nälkäkriisistä”, todetaan puolestaan maaliskuussa 2018 ilmestyneessä Global Report on Food Crisis -julkaisussa. Tässäkin suhteessa on otettu takapakkia aiempaan: vuonna 2017 kaikkein heikommassa nälkätilanteessa arvioitiin olevan 108 miljoonaa ihmistä 48 maassa.
Ruokaturvan neljä pilaria
Mistä oikein puhutaan, kun puhutaan nälkäisistä ihmisistä?
Äärimmäinen nälänhätä tarkoittaa tietysti sitä, että ihmiset kuolevat ruuan puutteeseen. Kuten vaikkapa Suomessa 1860-luvulla, kun meillä koettiin Länsi-Euroopan viimeiset merkittävät nälkävuodet, ja väestöstä menehtyi noin kymmenen prosenttia kehnojen satojen seurauksena.
Varsinaista nälänhätää paremmin satojen, jopa tuhansien miljoonien ihmisten tilannetta kuvaa kuitenkin käsite ruokaturvattomuus. Ruokaturva jaetaan yleensä neljään pilariin. Ensimmäinen on ilmeisin. Siis se, että ruokaa ylipäänsä on saatavilla.
”Ruoan saantiin vaikuttaa moni asia, kuten ruoan tuotanto, vienti ja tuonti sekä varmuusvarastointi ja mahdollinen ruoka-apu”, toteaa tutkija Kaisa Karttunen e2 ajatuspajasta.
Karttusella on pitkä kokemus muun muassa ulkoministeriön ja FAOn maatalous- ja ruokaturva-asiantuntijana, ja hän on edelleen mukana YK-järjestöjen ruokaturvaraportin kirjoittajatiimissä.
”Ei tuijoteta vain tätä päivää, vaan pohditaan, voidaanko samat asiat turvata myös tulevaisuudessa.”
Se, että ruokaa on olemassa, ei suinkaan vielä takaa, että se päätyisi tarvitseville. Toinen pilareista onkin mahdollisuus hankkia ruokaa. Tässä tapauksessa turvattomuutta luo useimmiten köyhyys, mutta myös konkreettinen ruoan saanti tarvitsevien ulottuville voi olla ongelma, esimerkiksi huonojen teiden takia.
Kolmannen ison kokonaisuuden muodostaa ruoan laatu. Täyttääkö ruoka ravitsemukselliset tarpeet, onko se turvallista ja vastaako se ihmisten ruokailutottumuksia? Myös puhtaan veden saannilla on suuri merkitys, sillä voidakseen hyödyntää mahdollista ravintoa, pitää ihmiskehon olla perustoiminnoiltaan kunnossa.
”Neljäs pilari tuo ruokaturvaan kestävän kehityksen ulottuvuuden: jatkuvuuden. Ei siis tuijoteta vain tätä päivää, vaan pohditaan, voidaanko samat asiat turvata myös tulevaisuudessa”, Karttunen sanoo.
Ruokaturvattomuuden yleisyydestä kertoo se, että yli 800 miljoonan kroonisesti nälkäisen tai aliravitun lisäksi noin kahden miljardin ihmisen arvioidaan saavan ruoasta liian vähän ravintoaineita.
Nälkä on politiikkaa
Absurdeinta 2000-luvun ruokakriisissä lienee se, että nälkääkin nopeammin lisääntyy ylipaino. Aliravitsemuksen sijaan nykyään puhutaankin usein pikemmin virheravitsemuksesta (malnutrition), joka kattaa sekä esimerkiksi lasten aliravitsemuksen, lisääntymisikäisten naisten anemian ja aikuisten ylipainon. Nämä kaikki ovat huolestuttavia globaaleja ilmiöitä, jotka yleistyvät usein rinnakkain, hurjimmillaan jopa samoissa kotitalouksissa.
Aliravitsemuksen ja lihavuuden samanaikainen lisääntyminen on yhtä ristiriitainen ilmiö kuin se, että nälkäisten määrä kasvaa, vaikka ruokaa tuotetaan entistä enemmän.
FAOn laskelmien mukaan globaalista ruokakorista riittäisi tasaisesti jaettuna jokaiselle ihmiselle vauvasta vanhukseen 2 900 kilokaloria päivässä. Keskimäärin esimerkiksi 70 kiloisen, kevyttä työtä tekevän ihmisen päivittäinen energiantarve on noin 2 000 kilokaloria.
Nykylogistiikan ansiosta ruokaa luulisi myös olevan mahdollista kuljettaa nopeasti sinne, missä pahin pula kulloinkin on. Yhtälö ei kuitenkaan toimi. Toimimattomuuden taustalla ovat pääsääntöisesti ihmisten tekemät päätökset, eivät esimerkiksi luonnonkatastrofit, jotka toki vaikuttavat merkittävästi paikalliseen ruoantuotantoon.
Historiantutkija Yuval Noah Harari kiteyttää ajatuksen kansainvälisessä menestysteoksessaan ”Homo Deus – Huomisen lyhyt historia” (2017) näin:
”Enää ei ole olemassa luonnollisia nälänhätiä. On vain poliittisia nälänhätiä. Jos ihmiset Sudanissa, Syyriassa tai Somaliassa nääntyvät hengiltä, se tapahtuu poliitikkojen tahdosta.”
Nälän poliittisuus käy entistä selvemmäksi, kun tarkastelee tuoreita analyysejä nälkätilanteen pahenemisen syistä. Selkeä ykkönen selittävien tekijöiden joukossa on konfliktien lisääntyminen. YK-järjestöjen ruokaturvaraportin mukaan sekä väkivaltaisten yhteenottojen määrä että niiden monimutkaisuus ovat kasvaneet jyrkästi vuodesta 2010 lähtien, ja tällä hetkellä konflikteja on käynnissä ennätyksellisen paljon.
Konfliktit ruokkivat nälkää, nälkä konflikteja
Tilastojen perusteella konfliktien ja nälän yhteys on kiistämätön, tätä havannoi myös The Guardian -lehden video alapuolella. Lähes 500 miljoonaa 815 miljoonasta nälkäisestä elää konfliktimaissa. Aliravitsemuksen aiheuttamasta kitukasvuisuudesta kärsivien lasten kohdalla linkki on vieläkin selvempi, sillä 155 miljoonasta kitukasvuisesta lapsesta 122 miljoonaa asuu konfliktimaissa.
Konfliktit ja ruokaturva kytkeytyvät toisiinsa monella tasolla. Konfliktit aiheuttavat nälkää ja vaikeuttavat ruokaturvan toteutumista, mutta myös toisin päin.
”Akuutti nälkä saa ihmiset nopeasti liikkeelle. Sanotaanhan, että vallankumous on vain viiden syömättömän aterian päässä”, Kaisa Karttunen toteaa.
”Kun ihmiset joutuvat pois kodeistaan, ei pystytä tuottamaan ruokaa.”
Useimmat konfliktit ovat myös käynnissä niin sanotuissa hauraissa valtioissa, joilla ei ole kykyä vastata ruokakriiseihin instituutioiden heikkouden takia. Siksi nälkäongelman ratkomiseksi olisi pureuduttava akuutteja ruokakriisejä pidemmälle perimmäisiin syihin.
”On lähdettävä hitaasti vahvistamaan valtiota ja kehittämään oikeus- ja hallintojärjestelmää, jotta ihmisillä olisi turvallinen olo omassa kotimaassaan”, Karttunen uskoo.
Konfliktit ovat myös suurin syy siihen, että ihmiset joutuvat pakenemaan asuinseuduiltaan. Konfliktien takia liikekannalle päätyneiden ihmisten määrä kaksinkertaistui YK:n mukaan vuodesta 2007 vuoteen 2016. Nyt pakolaisia on noin 64 miljoonaa.
”Kun ihmiset joutuvat pois kodeistaan, ei pystytä tuottamaan ruokaa. Toisaalta kun väestöä siirtyy maan sisällä toisaalle tai naapurimaihin, aiheutuu näille alueille ylimääräistä painetta. Pitäisikin huolehtia siitä, että samalla kun autetaan pakolaisia, kiinnitettäisiin huomiota vastaanottavan yhteisön ruokaresursseihin, jotta ei lietsottaisi mahdollista uutta konfliktia”, Karttunen sanoo.
Ilmastonmuutos sekoittaa pakkaa
Konfliktien ja ruokaturvan tiiviiseen liittoon kuuluvat yhä useammin tavalla tai toisella myös ilmastonmuutoksen seuraukset.
Sen lisäksi, että valtaosa nälkäisistä asuu konfliktien kurjistamissa maissa, arvioidaan noin 80 prosentin elävän alueilla, jotka ovat erityisen alttiita ilmastokatastrofeille. Esimerkiksi monissa Afrikan maissa El Niño -sääilmiö on aiheuttanut kuivuutta, ja ruokaa on pystytty tuottamaan vähemmän. Tämä on heikentänyt ruokaturvaa ja aiheuttanut konflikteja.
”Samoin Syyrian tilanteessa on voitu osoittaa yhteyksiä 10 vuoden takaiseen kuivuusjaksoon, jonka takia ihmiset joutuivat muuttamaan kaupunkeihin toimeentulon hävitessä. Kaupungit eivät pystyneet tarjoamaan elämisen edellytyksiä, mikä puolestaan lietsoi yhä enemmän levottomuutta”, Karttunen sanoo.
Ilmastonmuutoksen seurausten ja konfliktien yhteyttä tukee osaltaan myös se, että erityisen paljon ovat lisääntyneet konfliktit, joissa osapuolista kumpikaan ei ole valtion edustaja. Näissä tapauksissa riitojen taustalla saattaa olla kiista luonnonvaroista tai niukkenevista viljelymaista.
YK-järjestöjen lokakuussa julkaistavassa vuoden 2018 ruokaturvaraportissa erityisenä teema tulee olemaan se, miten ilmastonmuutokset vaikutukset tuntuvat jo nyt eri alueilla.
”Sään ääri-ilmiöt ovat selvästi yleisempiä kuin ennen: pidemmät ja vaikeammat kuivuudet, pahemmat tulvat ja lämpötilahuiput”, Karttunen kertoo.
Hillitön hävikki kuriin
Ilmastonmuutos tietää väistämättä muutoksia myös ruuantuotantoon. Maatalouden on osallistuttava entistä vahvemmin ilmastonmuutoksen hillintään pyrkimällä kestävämpiin ja maaperän hiilivaroja säästäviin menetelmiin, ja viljelijöiden on löydettävä muuttuviin oloihin sopivia viljelykasveja ja tuotantotapoja.
Samaan aikaan väestönkasvu luo valtavan paineen entistä suuremmalle ruoantuotannolle. Nyt ihmisiä on noin 7,5 miljardia, vuonna 2050 YK:n arvioiden mukaan jo yli 9,3 miljardia.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että nykyinenkin ruokamäärä riittäisi kaikille – ja isommallekin joukolle – tasaisemmin jaettuna. Jollei tähän tasausongelmaan löydetä ratkaisua, ei tuotannon lisääminen tuo vastausta perimmäiseen kysymykseen: miten ruokaa saataisiin kaikkien lautasille?
Moni suomalainen kuluttaja on saattanut viime vuosina herätä esimerkiksi Hävikkiviikon innoittamana miettimään elintarvikkeiden kestävämpää käyttöä, mutta ruokahävikin globaali mittakaava saattaa silti yllättää: FAO arvion mukaan hävikkiä syntyy noin 1,3 miljardia tonnia vuodessa. Määrä vastaa kolmannesta maailman ruokatuotannosta. Neljänneksellä hävikistä ruokittaisiin kaikki maailman 815 miljoonaa nälkäistä.
”Vuosituhannen vaihteen vaiheilla syntyneet nuoret eivät ymmärrä ruoan arvoa lautasellaan.”
Hukatun ruoan tuotantoon haaskataan myös valtavat määrät energiaa ja muita resursseja.
”Jos ruokahävikistä aiheutuvia päästöjä verrataan valtioiden kasvihuonepäästöihin, olisi hävikki suurin päästöjen aiheuttaja heti Kiinan ja Yhdysvaltain jälkeen”, Kaisa Karttunen toteaa.
Yksi yritys hävikin hillitsemiseksi on Maailman ruokaohjelma WFP:n huhtikuussa käynnistämä Recipe for Disaster -kampanja, joka muistuttaa, että ruokaa menee haaskuun yhtä lailla sekä kehitys- että teollisuusmaissa, mutta eri tavoin.
Kehitysmaissa suurin ongelma on ruoan asianmukainen säilytys ja varastointi maatiloilla, ja siellä WFP yrittää parantaa tilannetta koulutuksen ja paremman teknologian avulla. Teollisuusmaissa sen sijaan kulutustottumukset ja kauppojen käytännöt aiheuttavat suuren osan hävikistä.
”Tuoreen tutkimuksen mukaan vuosituhannen vaihteen vaiheilla syntyneet nuoret eivät ymmärrä ruoan arvoa lautasellaan ja ovat usein eniten huolissaan ruoan visuaalisuudesta sosiaalisessa mediassa”, kampanjan tiedotteessa todetaan yhtenä esimerkkinä välinpitämättömyydestä.
Vaikka Suomessa muiden teollisuusmaiden tavoin suuri osa ruokahävikistä syntyy kotitalouksissa, ei Karttusen mielestä pitäisi keskittyä vain kuluttajien asennekasvatukseen, vaan vaatia tiukemmin vastuullisuutta kaikilta ruokaketjun toimijoilta. Hävikkiin pitäisi pystyä vaikuttamaan nykyistä paremmin kannustimilla ja äärimmäisenä keinona myös lainsäädännöllä.
Mitä nälän kukistaminen maksaisi?
Palataan vielä takaisin YK:n kunnianhimoiseen tavoitteeseen: nälkä pitäisi siis poistaa ja ruokaturva saada kohdalleen vuoteen 2030 mennessä.
Aikaa on 12 vuotta, ja Kaisa Karttusen mukaan alustavat luvut osoittavat, että FAO joutunee jälleen lokakuussa toteamaan vuosiraportissaan, että nälkäisten määrä on jatkanut kasvuaan.
Kansainväliseen ruokapolitikkaan keskittynyt IPFRI-tutkimuslaitos julkaisi helmikuussa vertailun, jossa tarkastellaan erilaisia arvioita siitä, mitä nälän ja aliravitsemuksen poistamisen tavoiteaikataulussa maksaisi.
FAOn, WFP:n ja Maatalouden kehittämisrahaston IFADin laskelmissa tavoite on yksi yhteen kestävän kehityksen ohjelman kanssa, eli nälkäisiä nolla, ja arvioitu rahantarve on hurja. Vuoteen 2030 asti tarvittaisiin joka vuosi 265 miljardia dollaria eli noin 220 miljardia euroa. (Esimerkiksi Suomen bruttokansantuote vuonna 2017 oli 224 miljardia euroa.) Massiivista summaa selittää se, että YK-järjestöjen ratkaisumalli lähtee ajatuksesta, että nälkä poistetaan poistamalla köyhyys, ja tässä tavoitteessa riittää vielä työsarkaa.
IPFRI on itse tuottanut kaksi vaihtoehtoista laskelmaa, joissa ei tähdätä aivan nollaan vaan siedettävälle tasolle, eli nälkäisten määrä laskisi viiteen prosenttiin maailman väestöstä vuoteen 2030 mennessä. Ensimmäisessä visiossa nälkäongelmaa lähestytään ennen muuta ilmastonmuutoksen ja maatalouden näkökulmasta. Analyysissä pohditaan, millaisia summia pitäisi vuosittain panostaa maatalouden tutkimukseen, resurssien hallintaan ja infrastruktuuriin, jotta tulojen kasvu ja ruoan parempi saatavuus johtaisivat toivottuun lopputulokseen. Arvio on 52 miljardia dollaria eli noin 43 miljardia euroa vuodessa.
Toisen arvion IPFRI on tehnyt yhdessä kansainvälisen kestävän kehityksen instituutin IISDin kanssa. Tässä laskelmassa keskeinen kysymys on se, millä minimisummalla nälkä saataisiin laskettua alle viiteen prosenttiin haavoittuvissa kotitalouksista ympäri maailman. Vastaus on 11 miljardia dollaria eli reilut 9 miljardia euroa vuosittain. Arviossa on myös lähdetty siitä, että kaikki raha ei suinkaan tulisi kansainväliseltä yhteisöltä, vaan yli puolet löytyisi ruokaturvaansa vahvistavien maiden omista budjeteista – erityisesti rikkaampien maiden, kuten Kiinan, kohdalla.
Halvin malli toteutettavissa
Tartutaan tähän laskelmaan hieman tarkemmin. Jos alle 10 miljardilla voitaisiin tarjota suurimmalle osalle maailman ihmisiä riittävästi ruokaa pöytään, niin ainoa olennainen lisäkysymys kuuluu: miksi ihmeessä tätä ei jo tehdä?
IPFRIn ja IISDin visiossa julkisia varoja kanavoitaisiin kolmella tavalla. Ensinnä vahvistettaisiin yhteisöjen ruokaturvaverkkoja tarjoamalla kuluttajille suoraan käteistä tai ruokakuponkeja. Toiseksi tuettaisiin maatiloja, jotta tuottavuutta ja viljelijöiden tulotasoa saataisiin kohennettua. Kolmanneksi satsattaisiin laajemmin maaseudun kehittämiseen, jotta tehottomuutta voitaisiin karsia ruokatuotannon koko arvoketjun varrelta.
Karttunen uskoo, että malli voisi olla toteutettavissa, mutta se vaatisi tuekseen tarkkoja maakohtaisia analyysejä, jotta rahat voitaisiin kohdistaa juuri oikeisiin paikkoihin kullakin alueella, eli esimerkiksi ruoan tuotannon lisäämiseen tai köyhyyden vähentämiseen.
”Ilmastonmuutokseen liittyen maat tekevät jo nyt kovaa vauhtia niin sanottuja haavoittuvuusanalyyseja alueittain, ja niistä saadaan tietoa myös ruokaan liittyvistä ongelmista. Tyhjästä ei siis tarvitsisi tiedon keruuta aloittaa.”
Karttunen muistuttaa, että olipa laskentamalli mikä tahansa, on selvää, että ruokaturva on nostettava nykyistä tärkeämmälle sijalle päätöksenteossa.
”FAOn arvion mukaan nykymenon jatkuessa vuonna 2030 maailmassa olisi edelleen 650 miljoonaa nälkäistä”, hän toteaa.
Aika kaukana nollasta siis.
Tekstissä mainittujen lähteiden lisäksi artikkelin taustamateriaalina on käytetty e2 ajatuspajan huhtikuussa ilmestynyttä, Kaisa Karttusen kirjoittamaa ”Ruokitaan edes itsemme. Selvitys ruokajärjestelmän kestävästä kehityksestä” -raporttia.