Eduskunnassa on käyty viime viikkoina vilkasta keskustelua ensi vuoden budjetista. Kehityspolitiikasta puheen ollen hallituspuolueiden edustajat peräänkuuluttivat tuttuun tapaan tuloksellisuutta, tehokkuutta ja arviointia. Nykyhallituksen lähtölaukauksena tekemien historiallisen suurten kehitysyhteistyöleikkausten aikoihin käynnistyikin laaja arviointi kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöstä. Nyt tuo arviointi on valmis ja osoittaa järjestöjen työn olevan tehokasta ja tuloksellista. Valtiovarainvaliokunnan budjettimietinnössä todetaan, että valmistuneiden evaluointien perusteella järjestökentän kehitysyhteistyöohjelmilla on saavutettu monipuolisia tuloksia, ja niiden kautta tehtyä kehitysyhteistyötä pidetään tarkoituksenmukaisena. Ulkoasiainvaliokunta suositteli lausunnossaan järjestörahoituksen lisäämistä.
Järjestöjen arviointi totesi selvästi, että leikkausten jälkeen tuloksia luonnollisesti saadaan vähemmän aikaan, eli leikkaukset olivat virhe. Johtopäätös ei kuitenkaan näy ensi vuoden budjetissa, vaan sama leikattu taso säilyy edelleen. Kristillisdemokraattien kansanedustaja Antero Laukkanen totesi tilanteesta eduskunnan ulkoasiainhallintoa ruotineessa keskustelussa seuraavasti: ”Me kaikki kansanedustajat tiedämme, miten huikeaa työtä suomalaiset kansalaisjärjestöt tekevät kehitysyhteistyössä, mutta tässä talousarviossa se ei näy: ei senttiäkään, sama 65 miljoonaa kuin viime vuonna… Pidän tätä tosi käsittämättömänä ja surullisena viestinä meidän kansalaisjärjestöillemme.”
Ministeri Kai Mykkänen korosti puheenvuorossaan puolestaan tulosperustaisuutta todeten, että ”ne järjestöt, jotka neutraalissa pisteytyksessä ja evaluaatioiden pohjalta pystyvät esittämään tuloksellista ohjelmaa saavat kasvavaa budjettia, ja sitten vastaavasti osalla raha pienenee.” Mykkäsen vastauksesta käy ilmi näkemysero järjestöjen roolista: ministeri näkee järjestöt konsulttien kaltaisina kehitysyhteistyön toimeenpanijoina, kun taas järjestöt korostavat kansalaisyhteiskunnan osallistumista kehitysyhteistyöhön omista lähtökohdistaan.
***
Suomen talous on lähtenyt käyntiin. Tätä on pidetty edellytyksenä sille, että kehitysrahoitus saadaan jälleen nousuun. Silti Suomi on vain puolivälissä tekemäänsä kansainvälistä 0,7 prosentin sitoumusta – kehitysyhteistyörahoituksemme on tällä hetkellä 0,38 prosenttia bruttokansantulostamme.
Vihreiden Krista Mikkonen muistutti lisäksi eduskuntakeskustelussa, että suurin yksittäinen maa, jolle Suomi antaa kehitysapua, on Suomi itse. ”Nämä 118 miljoonaa euroa käytetään täällä Suomessa niihin kuluihin, mitkä ovat syntyneet pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta, siis Suomessa syntyviin kuluihin…Tämä kehitys on varsin huolestuttava, ja toivoisin, että me antaisimme sitä apua ihan aidosti sinne, missä sitä tarvitaan, ja sinne, missä on esimerkiksi nyt pakolaiskriisiin liittyvät juurisyyt, eikä niin, että me käyttäisimme näitä kaikkein köyhimmille tarkoitettuja rahoja täällä kotimaassa,” Mikkonen jatkoi.
Hallituksen Afrikka -painotusta kehuttiin valtiovarainvaliokunnankin lausunnossa, mutta samaan aikaan vähiten kehittyneille LDC -maille suunnattu tuki jää paljon alle 0,2 prosentin tavoitteen, johon Suomi on niin ikään sitoutunut kansainvälisesti. Kansalaisjärjestöt ovat usein tehokas tapa tukea hauraita ja kaikkein köyhimpiä maita.
Ministeri Mykkänen lupaili toisaalta, että varsinaisen kehitysyhteistyön rahoituksen osalta euromääräisesti leikkausten aika on takanapäin ja kasvun aika edessä.
***
Useampi kansanedustaja yli hallitus-oppositiorajojen peräänkuulutti 0,7 -tavoitteelle sitovaa aikataulua. Esimerkiksi keskustan Aila Paloniemi penäsi Mykkäseltä vastausta siihen, kuinka hän suhtautuu yli vaalikausien tehtävään työhön, jotta tämä tavoitelinjaus ei katkeaisi aina neljän vuoden välein, vaan yhteisiä tavoitteita voitaisiin luoda paljon pidemmälle. Tähän Mykkänen totesi, että ”seuraavissa hallitusneuvotteluissa tämä asia tulee varmasti olemaan vahvasti esillä, mutta siinä joudutaan vastuullisesti katsomaan sitä, miten Suomen velkaantuminen, meidän omat 2020-luvun ongelmat saadaan hoidettua samalla, kun pystymme kontribuoimaan tähän globaaliin haasteeseen kasvavassa määrin, jos ja kun taloustilanne lähivuosina on aiempaa parempi.”
RKP:n Eva Biaudet näki hallituksen harjoittaman ulkopolitiikan keskiössä pitkäjänteisyyden sijaan oman lyhytaikaisen taloudellisen hyödyn tavoittelun. ”Kun puhutaan muuttoliikkeen juurisyiden hallitsemisesta, niin pitäisi nimenomaan olla köyhyyden poistamista, rauhan rakentamista, demokratiaa ja ihmisoikeuksia tukevaa politiikkaa, ja sitä on tehtävä myös siellä, missä meillä ei ole suoraa taloudellista hyötyä,” Biaudet totesi.
Vasemmiston Hanna Sarkkinen huomioi, että leikkaukset osuivat erityisen kovasti kansalaisjärjestöjen tekemään kehitysyhteistyöhön, ja näki uutena uhkana hallituksen suunnitelmat romuttaa kansalaisjärjestöjen viestintä- ja globaalikasvatustuki. Tukea ollaan siirtämässä ulkoministeriöstä Opetushallitukseen, minkä jälkeen ainoastaan koulut voivat hakea sitä. Moni järjestö joutuukin lopettamaan kasvatus- ja vaikuttamistyönsä. ”Suunnitelma uhkaa kaventaa globaalikasvatuksen kohderyhmää vain koululaisiin ja kaventaa järjestöjen toimintamahdollisuuksia. Eduskunnan näkökulmasta siirrolle ei ole budjettitaloudellisia perusteita, joten kysynkin: miksi näin on suunniteltu tehtäväksi, miksi tuki halutaan siirtää pois?” päätti Sarkkinen puheenvuoronsa.
”Harkitsemme vielä tammikuussa, onko Opetushallituksella paremmat edellytykset saada enemmän aikaan sillä rajallisella muutaman miljoonan eurolla osuudella jakamalla se heidän kauttaan vai teemmekö sen jatkossakin itse,” vastasi Mykkänen Sarkkiselle ja asian myös esiin nostaneelle puoluetoverilleen Jaana Laitinen-Pesolalle. Järjestöjen kannalta kysymys ei ole kuitenkaan siitä, kuka hallinnoi tukea tehokkaimmin, vaan että järjestöjen on saatava mahdollisuus hakea kansalaisjärjestöille talousarviossa osoitettua rahoitusta.