Hanna Nikkanen, ilmastonmuutokseen jo vuosia syventynyt toimittaja ja tietokirjailija, tietää varmasti kaiken ilmastosta ja sitä kiihdyttävistä tekijöistä. Siksi onkin pakko kysyä, kokeeko Nikkanen ikinä huonoa omatuntoa omista ratkaisuistaan, esimerkiksi lentämisestä tai lapsen hankinnasta?
”Totta kai koen. Olen kipuillut vaikkapa lentämisen suhteen. On kiusallista, että olen itse saanut elää sellaisessa maailman tilanteessa, että olen voinut lentää todella paljon ja huoletta”, Nikkanen myöntää.
Nikkasella oli tapana viitisen vuotta sitten pitää matkapäiväkirjaa. Aikaa oli tapettavana erityisesti lentokentillä, joiden odotusaulojen penkkejä toimittaja kulutti tottuneesti.
”Asuin silloin vähän Barcelonassa ja vähän täällä Suomessa. Kävin tekemässä töitä Hollannissa, pistäydyin kokouksessa Belgiassa, vedin jonkun duunikeikan Meksikossa. Sitten jo suuntasinkin muutamaksi viikoksi New Yorkiin kurssille ja syksyllä Nigeriaan kouluttamaan. Ja kappas, sitten kaveri menee naimisiin Portugalissa. Tämä elämäntyyli on ollut minun työtäni, mutta toisaalta myös omia valintoja.”
Lukiessaan jälkikäteen vanhaa päiväkirjaansa Nikkanen on ymmärtänyt, kuinka maailma on muuttunut vuodesta 2013. Vain viidessä vuodessa. Vielä viisi vuotta sitten hän ei ajatellut aktiivisesti, että kylläpä minä lennän paljon.
”Meillä ihmisillä on tapana ajatella, että tämän hetkiset arvoni ovat olleet aina tällaisia. Mutta eihän se pidä paikkaansa.”
Lentäminen on ollut ansaitsematon etuoikeus, Nikkanen toteaa nyt. Se, että on voinut reissata huoletta, ilman erityisen huonoa omatuntoa.
”On kiusallinen asema voimakkaasti moralisoida lentämisasioita, koska olen saanut itse hyötyä siitä, sekä ammatillisesti että kokemuksellisesti. Maailma on ollut niin auki. On sellainen olo, etten ansaitse mitään sädekehiä tästä.”
Miksi keskitytään yksilön valintoihin?
Kuten heti tämänkin jutun alussa, ilmastosta puhutaan todella paljon yksilötasolla. Kysytään individualistisia kysymyksiä: voiko enää lentää, syödä lihaa, ajaa autoa, hankkia lapsia? Miten yhden ihmisen pitäisi toimia? Tuleeko tuntea toivoa vai epätoivoa?
Nämä ovat Nikkasen mielestä pitkälti vääriä kysymyksiä.
”Emme me myöskään kysy, mitä yhden ihmisen pitäisi tehdä taloudelle. Ilmastonmuutos on kaikkea muuta kuin individualistinen asia. Nykyinen keskustelu johtaa todella kummallisiin suuntiin, kun todelliset ratkaisut ja merkittävimmät ilmiöt jäävät taka-alalle.”
Nikkanen julkaisi viime vuoden lopulla palkitun Hyvän sään aikana -tietokirjan, jonka hän kirjoitti yhdessä 21 Tampereen yliopiston journalistiikan opiskelijan kanssa. Juuri yksi tärkeimmistä opeista kirjanteon aikana Nikkaselle oli, että ilmastonmuutosta ei pitäisi käsitellä yhtenä ilmiönä. Jo pelkästään talouden tai metsien näkökulmasta katsottuna kyseessä on valtava kokonaisuus.
Maailma kylässä -festivaalin paneelin aihe on ”Ilmasto muuttaa kaiken – mitä tekee Suomi?” Ilmasto ehdottomasti muuttaa kaiken, se on selvää. Mutta tekeekö Suomi tarpeeksi?
Nikkasen mielestä kukaan ei tee tarpeeksi, kun tavoitteet on asetettu niin suuriksi. Kahden asteen alle jääminen näyttää mahdottomalta. Jo nyt olisi pitänyt tapahtua suuria siirtymiä pois fossiilisista polttoaineista ja niiden vaihtoehtojen löytymistä, kulutuksen vähentymistä, eikä tätä ole vielä suuressa mittakaavassa tapahtunut.
Onko tässä nyt sitten heitettävä jo kaikki toivo?
”En usko, että ihmiskunta kuolee sukupuuttoon. Ainakaan tässä seuraavien kahden sadan vuoden aikana”, Nikkanen tyynnyttelee.
,
Lue Hanna Nikkasen haastattelu kokonaisuudessaan Kepan julkaisemasta Maailman Kuvalehdestä. Nikkanen on mukana keskustelemassa Kepa Talks: Ilmasto muuttaa kaiken – Mitä tekee Suomi? -paneelissa Maailman kylässä -festivaalin Mekong-lavalla (Helsingin Rautatientori) lauantaina 26.5. klo 12.00.