Tämän paneelikeskustelun aiheena on Israel-Palestiina konfliktin kansainvälisen oikeuden näkökulmasta sekä Gazan kansanmurhan seuraukset laajemmin koko kansainväliselle oikeusjärjestelmälle. Nämä ovat laajoja kokonaisuuksia eikä niitä ole mahdollista käsitellä kattavasti lyhyessä puheenvuorossa, mutta pyrin käsittelemään niitä kahden esimerkkitapauksen kautta.
Ensimmäinen tapaus on kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n toiminta Gazan kohdalla ja erityisesti se, miten valtiot ovat siihen reagoineet ja mitä se kertoo rikosoikeuden tilasta kansainvälisesti. Toinen koskee konfliktin laajempaa poliittista historiaa ja sitä miltä konfliktin ratkaisu näyttää kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ja mikä sen suhde on Trumpin suunnitelmaan.
Kansainvälinen rikosoikeus ja Gaza: Valikoivuus lamauttaa oikeusvaltioperiaatteen
Monille meistä Gazan järkyttävä humanitaarinen tilanne on viimeisen parin viime vuoden aikana tullut tutuksi, mutta haluan silti aloittaa muistuttamalla, mitä gazalaisille on viime vuosina tehty.
YK asetti vuonna 2021 itsenäisen kansainvälisen tutkintakomission selvittämään Gazassa tehtyjä rikoksia. Komission syyskuussa julkaisemassa raportissa todetaan:
”Israelin turvallisuusjoukot ovat syyllistyneet rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksiin Gazassa”. Rikoksiin lukeutuu siviiliväestön ”tuhoaminen, kidutus, raiskaukset, seksuaalinen väkivalta…. pakkosiirrot, sukupuoleen perustuva vaino ja nälkiinnyttäminen sodankäyntimenetelmänä. Lisäksi Israelin viranomaiset ovat (i) osittain tuhonneet Gazan palestiinalaisten lisääntymiskyvyn ryhmänä, mukaan lukien määräämällä syntyvyyden estämiseen tähtääviä toimenpiteitä; ja (ii) tarkoituksella aiheuttaneet elinolosuhteet, jotka on suunniteltu johtamaan palestiinalaisten fyysiseen tuhoutumiseen ryhmänä.”
Tällaiset sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan eivät ole mitä tahansa rikoksia. Ne ovat kaikista vakavimpia kansainvälisiä rikoksia, jotka toimivat perustana toisen maailmansodan jälkeisille Nürnbergin oikeudenkäynneille, joissa liittoutuneet tuomitsivat natsi-Saksan johtoporrasta. Sodan jälkeen haluttiin varmistaa, ettei sodan hirveydet ja rikokset toistuisi tulevaisuudessa.
Oikeudenkäyntien aikana Yhdysvaltojen pääsyyttäjä ja oikeusministeri Robert H. Jackson varoitti kansainvälisen rikosoikeuden valikoivasta soveltamisesta. Hän totesi:
”Emme saa koskaan unohtaa, että se tapa, jolla tuomitsemme näitä syytettyjä tänään, on sama, jonka perusteella historia tuomitsee meidät huomenna. Ojentaessamme näille syytetyille myrkytetyn maljan panemme sen samalla omille huulillemme.”
Jackson hahmotteli runollisesti oikeusvaltioperiaatteen perusteita kansainvälisellä tasolla: Laki pätee yhtälailla kaikkiin ja rikoksesta epäillyt, keitä he ovatkaan, tulee saattaa oikeuden eteen.
Menemättä rikosoikeuden kehityksen yksityiskohtiin seuranneina vuosikymmeninä, niin vuonna 2002 perustettiin pitkän neuvotteluprosessin kulminaationa maailman ensimmäinen pysyvä rikostuomioistuin juurikin sen varmistamiseksi, että vakavimpiin kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneet tuodaan oikeuteen.
Tämä kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) antoi vuonna 2024 pidätysmääräyksen Israelin johtajista. Nämä pidätysmääräykset ovat tietyllä tavalla historiallisia sillä kyseessä on ensimmäinen kerta kun syytetyn pallilla on länsimaiden liittolainen. Lähes kaikki tuomioistuimen pidätysmääräykset ovat aiemmin kohdistuneet afrikkalaisiin johtajiiin, mikä on kirvoittanut kritiikkiä tuomioistuimen puolueellisuudesta. Tämän tapauksen voi siis nähdä tärkeänä tulikokeena eurooppalaisille arvoille ja periaatteille.
Monet EU-maat ovat kuitenkin väistäneet vastuutaan ja antaneet ymmärtää, etteivät ole aikeissa toimeenpanna tuomioistuimen määräystä. Ranska, Italia, Saksa, Puola, Romania ja Unkari ovat joko kieltäytyneet tai jättäneet auki, aikovat noudattaa päätöstä.
Belgian pääministeri Bart De Wever totesi näin: ”En usko, että on olemassa yhtäkään Euroopan maata, joka pidättäisi Netanyahun, jos hän menisi sinne. Esimerkiksi Ranska ei tekisi niin – enkä usko, että mekään tekisimme.”
Tämä lähettää selkeän viestin suurelle osalle maailmaa: rikoslaki pätee teihin mutta ei meihin. Eli Jacksoninin sanoja mukaillen: myrkytettyä maljaa muille, ei meille ja meidän kavereille ja liittolaisille.
Israelin rankaisemattomuus kansainvälisistä rikoksista alleviivaa, että kansainvälinen oikeusjärjestelmä on heikko ja alikehittynyt mutta samalla muistutus siitä, että järjestelmää tulee vaalia ja vahvistaa. Se on lopulta paras ja oikeastaan ainoa olemassa oleva keino edistää kestävää ja oikeudenmukaista rauhaa niin Palestiinassa kuin laajemmin.
On syytä painottaa, että kansainvälinen toimettomuus ei johdu niinkään näistä instituutioista itsessään, jotka itse asiassa toimivat melko hyvin kovan paineen alla.
Keskeinen ongelma on sen sijaan, että monet YK:n jäsenvaltiot ovat toimettomia. Tai kuten Yhdysvaltojen kohdalla pyrkivät aktiivisesti sabotoimaan tuomioistuimen riippumattomuutta ja toimintamahdollisuuksia. Kansainväliset oikeusinstituutiot yrittävät ottaa askeleita täyttääkseen niille annettu tehtävä ja mandaatti saamatta juurikaan konkreettista tukea vaikutusvaltaisilta YK:n jäsenvaltioilta ja niiden liittolaisilta. Järjestelmä on lopulta osiensa summa ja se ilmentää jäsentensä kollektiivista tahtotilaa. Se myös nojaa jäseniin päätösten toimeenpanossa.
Ei siis ole olemassa mitään abstraktia entiteettiä jota voimme syyttää siitä, että lakia ei noudateta. Kun kansainvälisen oikeuden perustavia insitituutioita ja sääntöjä rikotaan niiden, jotka uskoo tähän järjestelmään on puolustettava sitä. Tämä korostaa Suomen ja meidän kaikkien yhteistä ja jaettua vastuuta ja omaa intressiä rikosoikeuden ylläpitämisessä.
Kaikkien Euroopassa ja Suomessa tulisi ymmärtää, että Gazassa heikennetään niitä samoja sääntöjä, jotka takaavat valtioiden rajojen loukkaamattomuuden, alueellisen koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden meille kaikille.
Kyse on lopulta siitä, haluammeko elää maailmassa, joka perustuu oikeusvaltioperiaatteeseen ja demokratiaan vai maailmaan, jossa vahvemman oikeus ja mielivalta jyrää.
Monenkeskisyys ja kansainvälinen oikeus avain Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisuun
Lopuksi, muutama sana konfliktin laajemmasta kuvasta ja ratkaisun näkymistä kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Haluan alleviivata, että Israel-Palestiina -konflikti ei ole niin polarisoitunut tai monimutkainen kuin usein ajatellaan.
Itse asiassa Israel-Palestiina konflikti on poikkeuksellinen siitä, että sen ydinkysymyksistä – ja siitä miten konflikti tulisi ratkaista – vallitsee lähes saumaton kansainvälinen yhteisymmärrys.
Tätä ilmentää YK:n kansainvälisen tuomioistuimen ICJ:n päätökset sekä YK:n yleiskokouksen vuosittaiset äänestykset kahden valtion ratkaisusta. Vuonna 2023 YK:n yleiskokouksessa hyväksyttiin päätöslauselma, jossa vaaditaan palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden toteutumista, Israelin miehityksen lopettamista ja palestiinalaisvaltion perustamista. Päätöslauselma hyväksyttiin äänin 172 puolesta ja 4 vastaan. Päätöslauselmaa vastustivat Israelin ja Yhdysvaltojen lisäksi Mikronesia ja Nauru. Äänestystulokset kahden valtion ratkaisusta ovat pysyneet ennallaan YK:ssa vuosikymmeniä. Palestiinalaisten itsemääräämisoikeus nousi YK:n agendalle ja vakiintui osaksi kansainvälistä oikeutta 1970-luvulta alkaen.
Kahden valtion ratkaisun perusperiaatteet voidaan kiteyttää näin: Israel vetäytyy miehitetyiltä palestiinalaisalueilta, purkaa siirtokunnat ja löydetään oikeudenmukainen ratkaisu pakolaiskysymykseen. Israel saa vastineeksi takeet alueellisesta turvallisuudesta ja rauhasta.
Gazan kansanmurhan aikana YK on pitkän uinumisen jälkeen astunut esiin historiallisella tavalla ja pyrkinyt ottamaan isompaa roolia konfliktin ratkaisun edistämisessä. YK:n yleiskokous asetti Israelille vuoden 2024 syyskuussa vuoden takarajan vetäytyä miehitetyiltä palestiinalaisalueilta. Tämän prosessin kulminaatio oli syyskuussa järjestetty YK:n korkean tason rauhankonferenssi kahden valtion ratkaisun edistämiseksi. Vuoden takaraja oli ja meni, mutta tätä prosessia on vahvistettava jatkossa.
Rauhankonferenssin yhteydessä moni valtio, kuten Ranska, Iso-Britannia, Kanada ja Australia tunnustivat Palestiinan. Tämä on yksi merkittävimpiä tunnustamisaaltoja ja siinä voidaan nähdä tiettyä symbolista padon murtumista suhteessa Israelin nauttimaan erivapauteen. Tätä kehitystä selittää osaltaan kansalaisten ja yleisen mielipiteen paine toimia palestiinalaisten oikeuksien edistämiseksi niin kutsutuissa länsimaissa. Tämä on huomionarvoista, sillä kuilu kansalaisten ja päättäjien välillä Euroopassa tulee todennäköisesti vain kasvamaan tulevina vuosina.
Tietoisuus palestiinalaisten oikeuksista ja ihmisoikeustilanteesta alueella on muuttunut Euroopassa viime vuosina peruuttamattomalla tavalla ja on perusteltua olettaa, että tämä paine tulee näkymään entistä vahvemmin poliittisessa päätöksenteossa tulevaisuudessa.
Suomessakin enemmistö kansalaisista haluaa, että Israelille asetetaan talouspakotteita.
Konfliktin rauhanpyrkimykset ovat kulkeneet karkeasti ottaen kahta raidetta. Ensimmäinen raide on kansainväliseen oikeuteen pohjaava monenkeskinen YK-vetoinen prosessi, jota olen yllä hahmotellut. Toinen raide on Israelin läheisen liittolaisen Yhdysvaltojen välittämä rauhanprosessi, jonka lähtökohtana on Israelin intressien edistäminen kansainvälisen oikeuden kustannuksella. Näiden kahden raiteen välillä on aina vallinnut jännite ja on syytä olla tarkkana siitä, kumpaa raidetta edetään. Ja millaisesta rauhasta puhutaan.
Tunkkaista kolonialismia? Trumpin suunnitelma ja Suomen Palestiina-politiikka
Kun Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump lanseerasi 20-kohdan suunnitelmansa mieleeni juolahti ensimmäisenä sanonta: Historia ei toista itseään, mutta se rimmaa. Rauhansuunnitelma nimittäin toistaa Israelin ja Palestiinan konfliktin historiaa tunteville tuttua kaavaa eikä sillä ole edellytyksiä edistää kestävää rauhaa alueella.
Trumpin ehdotus ohjaa rauhanprosessin jälleen takaisin Yhdysvaltojen hallitsemalle raiteelle, pois kansainväliseltä raiteelta, mikä on Washingtonin ja Tel Avivin näkökulmasta olennaista, sillä, kuten huomioitiin aiemmin, kaksikko on kansainvälisesti täysin eristäytynyt Palestiinan kysymyksessä.
Trumpin ehdotuksessa palestiinalaisten itsemääräämisoikeus ehdollistetaan Israelin intresseille, kuten Gazan ”deradikalisoinnille”, ”demilitarisaatiolle” ja Palestiinalaishallinnon uudistuksille – näillä ei ole mitään tekemistä kansainvälisen oikeuden kanssa. Pääministeri Petteri Orpon eduskunnan välikysymyksen käsittelyssä asettamat ehdot Palestiinan tunnustamiselle edustavat tämän raiteen logiikkaa. Yhdistävä tekijä Trumpin rauhansuunnitelmassa ja Suomen hallituksen asettamissa ehdoissa Palestiinan tunnustamiselle on, että ne hylkäävät kansainvälisen oikeuden ja itsemääräämisoikeuden periaatteet. Mitkään näistä vaatimuksista eivät ole periaatteellisia ehtoja vaan määräyksiä, joita edellytetään yksipuolisesti palestiinalaisilta. Niissä on tunkkaista kolonialistista kaikua.
Palestiinan kohdalla, tilanteen tekee erityisen irvokkaaksi se, että itsemääräämisoikeuden toteutuminen ehdollistetaan tilanteessa, jossa palestiinalaiset ovat kansanmurhan kohteena ja Palestiinan yhteiskuntaa ollaan järjestelmällisesti hävittämässä.
Vertailupohjaa voi hakea Venäjän asettamista ehdoista Ukrainalle. Kuten Ukrainan kohdalla, tietyt rajoitukset suvereniteettiin osana rauhansopimusta ovat kenties poliittinen realiteetti, mutta se päätös kuuluu lopulta ukrainalaisille ja palestiinalaisille. Palestiinalaisten toimijuuden ja perusoikeuksien tunnustaminen puuttuu kuitenkin julkisesta keskustelustamme.
Trumpin suunnitelmassa Palestiinasta tehtäisiin protektoraatti, jonka tulevaisuudesta päättää länsimaisista johtajista koostuva “Rauhan hallitus”. Tätä uutta elintä johtaa Trump itse yhdessä mm. Iso-Britannian entisen pääministerin Tony Blairin kanssa. Suunnitelman mukaan sopivia palestiinalaisia poimitaan uuden “Rauhan hallituksen” alaisuudessa toimivan väliaikaishallituksen riveihin. Trumpin ajamalla raiteella palestiinalaisilla ei ole oikeusia, lähinnä velvoitteita. Israelilla on puolestaan lähinnä oikeuksia, ei juuri velvoitteita.
Tällaiset kolonialistiset rakenteet eivät voi tuoda mukanaan oikeudenmukaista rauhaa. Se voidaan saavuttaa ainoastaan nojaamalla kansainvälisen oikeuden periaatteisiin ja vihdoin toteuttamalla niin palestiinalaisten kuin israelilaisten oikeus päättää omasta tulevaisuudestaan.
Suhteellinen enemmistö Länsirannan ja Gazan palestiinalaisista haluavat oman valtionsa kansainvälisesti tunnustetuilla rajoilla. Tätä tukee koko maailma Yhdysvaltoja ja Israelia lukuun ottamatta. Suomen on korkea aika liittyä niiden 157 valtion joukkoon, jotka tunnustavat Palestiinan ja ainakin tältä osin sisäistävät, että kansojen itsemääräämisoikeus on ehdoton periaate.
Kiitos.