Kehyblogit väittelevät budjettituen kohtalosta

Kehitysapua ja sen tuloksellisuutta pohditaan marras-joulukuussa huippukokouksessa Etelä-Korean Busanissa. Keskusteluun nousevat epäilemättä avunantamisen työkalut ja muodot, niiden mukana ohjelmamuotoinen apu ja budjettituki, joka jakaa mielipiteitä kehityskentällä. Suomikin otti taka-askelia budjettituen määrässä alkuinnostuksen jälkeen Paavo Väyrysen ministerikaudella.
Konsultti ja kehitystutkija Simon Maxwell aloitti blogikirjoituksellaan kiintoisan budjettitukidebatin tällä viikolla. Kannattaa lukea alkuperäiset tekstit ja tutustua näihin kehitysblogeihin muutenkin, mutta alla kiireisille ja kärsimättömille pääpointit, jotka kuvaavat melko hyvin aiheesta maailmalla käytävää debattia.
***
Maxwellin mukaan on sääli, että budjettituelle uhkaa käydä kuten dodo-linnulle: sukupuutto tulee, jos kukaan ei tee mitään. Rahoittajat ovat skeptisiä ja budjettituen osuus on jämähtänyt vuoden 2005 tasolle: kahteen, kolmeen prosenttiin kaikesta avusta. Luku nousee jonkin verran, jos sektorituki lasketaan mukaan.
Maxwell siteeraa EU:n kehityskomissaari Piebalgsia, joka oli hiljattain järjestetyssä paneelissa summannut rahoittajien varaukset neljään kohtaan: 1. budjettitukea on vaikeaa antaa maille, joiden tekoset demokratian ja ihmisoikeuksien saralla jättävät toivomisen varaa; 2. kansalaiset ja rahoittajatkin epäilevät korruptiota; 3. budjettituki on mielikuvissa omiaan tekemään avunsaajat riippuvaisiksi avusta ja 4. nykytrendi on, että avun tulosten tulisi olla selkeitä ja helposti mitattavissa.
Näistä varauksista huolimatta Piebalgs haluaisi kohottaa budjettituen osuuden nykyisestä 25 prosentin tavoitteesta jopa viiteenkymmeneen. Samaa toivovat vastaanottajamaat sekä suuri osa kehitysväestä maailmalla, Maxwell mukaan lukien. Budjettituki kuitenkin antaa vastaanottajille vallan päättää kehityksestään, vähentää rahansiirron kustannuksia ja parantaa tilinpitoa. Pariisin julistuksessa ja Accran toimintaohjelmassa tavoiteltiin ohjelmamuotoisen tuen osuudeksi 66 prosenttia.
***
Taloustieteilijä ja kehitysjärjestö IPA:n tiedottaja Lee Crawfurd vastasi Maxwellille suositussa Roving Bandit -blogissaan tuoreeltaan, ettei budjettituen kuolema nyt niin kamalaa ehkä olisi.
Crawfurdin mukaan Maxwellin esittelemät budjettituen hyvät puolet ovat toki totta — jos niitä vertaa vanhempaan projektimuotoiseen apuun. Crawfurdin mukaan voitaisiin katsoa kuitenkin uusiin muotoihin, vaikkapa budjettituen pikkuserkkuun, jota maailmalla kutsutaan ”cash-on-delivery”-malliksi. Tässä ”saavutuspohjaisessa rahoituksessa” vastaanottajat saavat rahat, kun vaikkapa tietty määrä lapsia on saatu kouluun.
Siinä mallissa eivät rahoittajat sanele miten tulokset saadaan aikaan, kunhan edistystä tapahtuu. Siinä ei siis ole kehitysväen parjaamaa ehdollistamista. Toinen malli, jonka puolesta Crawfurd puhuu, on suorat rahansiirrot köyhille. Siis ihmisille. Vaikkapa lapsilisähenkisesti sillä ehdolla että vanhemmat pitävät lapset kouluissa. Se on monien tutkimusten mukaan potentiaalisesti melko edullinen ja tehokas tapa nostaa ihmisiä köyhyydestä.
***
Ekonomisti Ranil Dissanayake, joka toimii tällä hetkellä UNDP:n laskuun Zanzibarilla hallituksen neuvonantajana piti puolestaan Crawfurdin näkemyksiä ylioptimisina.
Hänestä koko ”saavutuspohjainen rahoitus” on yhtä suurta ehdollistamista: rahoittajat päättävät täysin, mitkä yhteiskunnan alat ovat tavoiteltavia, ja rahoitus riippuu täysin näiden menestyksestä. ”Se vaikuttaa perustuvan budjettitukea vähemmänkin luottamukselle ja kunnioitukselle”, Dissanayake lataa.
Rahansiirrot köyhillekin saavat Dissanayaken nyrpistämään nenäänsä malliratkaisuna. Hänestä siinä ajattelussa väitetään, että yksittäiset ihmiset voivat ratkaista köyhyyden, ja että siinä luotetaan suunnattomasti siihen, että markkinat hoitavat koulutuksen, terveydenhuollon, turvallisuuden ja muut julkiset hyödykkeet, joita yksikään maa maailmassa ei ole onnistunut hoitamaan täysin yksityisen sektorin varassa.
***
Crawfurd taas vastasi Dissanayaken kritiikkiin, että tuloksiin perustuvat ehdot ovat kuitenkin parempia ja vastaanottajia kunnioittavampia kuin prosesseihin perustuvat, kuten budjettituessa tapahtuu. Myös rahoittajamaiden veronmaksajat saisivat siinä odottamiaan kehitystuloksia — olisi helppo sanoa mitä rahoilla on saatu aikaan.
Mitä taas tulee köyhien ihmisten rahoittamiseen, Crawfurd ei ymmärrä miksi niin ei jo tehdä, huolimatta siitä, ettei se ratkaise köyhien maiden kaikkia ongelmia. Hänestä ei itse asiassa edes ole kovin mielekästä puhua auttamisvelvollisuuden loppumisesta jonain päivä.
Tässä mennään jo jotensakin kauas itse budjettituesta, mutta pointti on sen verran rohkea, että lopetetaan siihen.
Crawfurd siteeraa Center for Global Developmentin Owen Barderia, jonka mukaan maailman rikkaimmilla on käytännössä ikuinen velvollisuus tukea köyhimpiä, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä.
”Tämän periaatteen me hyväksymme omissa maissamme — harva meistä ajattelee, että meidän pitäisi tähdätä siihen, ettei vakuutuksia, eläkkeitä tai työttömyyskorvauksia joskus tarvittaisi”, Barder kirjoittaa.
”Saman periaatteen tulisi päteä globaalisti: tulee aina olemaan ihmisiä, jotka ovat suhteellisen köyhiä ja toisia, jotka ovat suhteellisen rikkaita. Meidän tulisi pyrkiä kehittämään sellaisia instituutioita, jotka ovat tehokkaita siirtämään tuloja rikkaimmilta köyhimmille maailmassa. Ja sitä me aiommekin tehdä näköpiirissä olevan tulevaisuuden ajan.”