Innovaatio. Pöhinäsana. Uusia ratkaisuja luova keksintö. Konsepti, jonka pitäisi ratkaista aikamme viheliäisiä ongelmia. Mutta miten innovaatioita tehdään? Jos se olisi helppoa, loisimme kaikki uusia innovaatioita koko ajan. Aidot, vaikuttavat innovaatiot ovat kuitenkin harvassa. Miksi?
Olen pohtinut paljon sitä, millaisissa olosuhteissa innovaatioita syntyy. Innovaatiokolikon kääntöpuolella on nimittäin aina epäonnistuminen, eli yritys tai kokeilu, joka ei onnistunutkaan. Yleensä innovaatiot edellyttävät useita epäonnistumisia. Uuden luominen ja epäonnistumisten sietäminen taas vaativat heittäytymistä, itsensä asettamista haavoittuvaan asemaa.
Sosiaalityön tutkijaprofessori ja kirjailija Brene Brown on puhunut paljon luovuuden ja haavoittuvuuden välisestä kytköksestä. Hänen mukaansa kyse ei ole siitä, epäonnistuuko ihminen jossain vaiheessa, sillä epäonnistuminen itsessään on aivan varmaa. Rohkeudessa ei näin ole kysymys voitosta tai häviöstä, vaan siitä, että uskaltaa heittäytyä mukaan asioihin, joiden lopputulos ei ole säädeltävissä tai ennustettavissa.
Brene Brownin lisäksi minua on viime aikoina inspiroinut Vesa Purokurun nykysirkusmonologi Veitsen terällä. Purokuru on sirkustaitoja harjoitellessaan löytänyt epäonnistumisen filosofian, jossa on viisi askelta. Nämä askeleet johdattavat häpeän ja raivon tunteiden kautta sietämään ja jopa arvostamaan epäonnistumista. Vasta sen jälkeen, kun epäonnistumisista on tullut arjen seuralainen ja hyvä kaveri, päästään tasolle, jossa uudet innovaatiot syntyvät, Purokuru esittää.
Innovaation rakennusaineet: yhteisöllisyys, arvostus, luottamus
Jos työyhteisö haluaa kannustaa jäseniään rohkeisiin kokeiluihin, tärkeimmät rakennusaineet ovat yhteisöllisyys, arvostus ja luottaminen. Parhaat ja rohkeimmat kokeiluni olen itse tehnyt tilanteissa, joissa olen kokenut, että työyhteisöni luottaa minuun ja arvostaa minua niin paljon, ettei haittaa, vaikka kokeilut eivät menisikään aivan maaliin. Näissä tilanteissa olen kokenut, että uskottavuuteni asiantuntijana ei ole kiinni kokeilujen onnistumisesta. Tällaisessa tilassa ovat syntyneet muun muassa Fingon trendikortit.
Sen sijaan jatkuva arvostelu ja epärakentava, naljaileva kritiikki ovat hyvin nopeasti tappaneet kaiken luovuuden ja kokeilunhalun. Turvaton työympäristö on vienyt minut nopeasti selviytymistilaan, jossa ainoa tavoitteeni on suorittaa määrätyt tehtävät ilman lisäkritiikkiä herättäviä virheitä.
On helppo havaita niitä haitallisia toimintatapoja, jotka ovat omiaan murentamaan ihmisten välistä luottamusta ja psykologista turvallisuutta. Näitä vahvistavien ja rakentavien toimintatapojen tunnistaminen ei aina ole yhtä helppoa.
Hiljattain seurasin LinkedInissä keskustelua isohkon suomalaisen IT-talon toimintakulttuurista. Entinen työntekijä kertoi siitä hämmennyksestä, jonka yrityksen kulttuuri oli hänelle alussa aiheuttanut: kaikille työntekijöille annettiin työsuhteen alussa yrityksen luottokortti. Ajatus siitä, että luottamusta ei tarvitse erikseen ansaita, vaan jokaiseen luotetaan alusta saakka, oli työelämän kontekstissa mullistava. Luottokortin lisäksi asiantuntijoihin luotettiin myös työn tekemisessä. Yrityksessä oli todettu, että on tehokkaampaa ja järkevämpää antaa ihmisille suhteellisen suuret vapaudet tehdä työtä ilman byrokraattisia päätösprosesseja, ja tarpeen mukaan korjata mahdollisia virheitä jälkikäteen.
Se, että työnantaja osoittaa konkreettisesti luottavansa työntekijöihin ja arvostavansa heidän ammattitaitoaan, on tärkeä askel, jotta luottamuksen ja psykologisen turvallisuuden ilmapiiri voi syntyä.
Voiko maailmanparantaja kokeilla ja mokailla?
Olen usein miettinyt, mitä rohkeat kokeilut ja innovaatiot tarkoittavat maailmanparantajien alalla. Oikeudenmukaisuuden näkökulma tuo kokeiluihin omanlaisiaan haasteita. On helpompaa kokeilla ja mokailla jonglöörin pallojen kanssa kuin demokratian tai ihmisoikeuksien kanssa. Siksi vastuullisuus on tärkeää pitää myös kokeilujen ohjenuorana: mieti aina, millaisia vaikutuksia kokeilullasi on muihin ihmisiin, ja ovatko he itse valmiita osallistumaan kokeiluun tai olemaan sen kohteita.
Lopulta on kuitenkin niin, että kaikkein rohkeimmat koskaan kohtaamani ihmiset ovat heitä, joilla ei ole samanlaisia turvaverkkoja kuin itselläni on. Heillä ei ole vakituista työtä ja toimeentuloa, ja pelko väkivallasta tai uhkailusta saattaa olla heidän elämässään jatkuvasti läsnä. He tekevät sinnikkäästi ja rohkeasti työtä oikeudenmukaisemman maailman puolesta. He ovat lyöneet päätään seinään, asettaneet itsensä kritiikin kohteeksi ja uskaltaneet haaveilla toisenlaisesta maailmasta.
Itselleni yksi tällainen ihminen on Gauri Kathayat, nepalilainen toimittaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 2014. Aina kun mietin, uskallanko, palautan mieleeni suurelle miesyleisölle naisten oikeuksista ja sananvapaudesta tulisieluisesti puhuvan Gaurin, joka vastoin kotikylänsä miesten pilkkaa ja uhkailuja perusti maansa ensimmäisen naisten johtaman ja ylläpitämän radiokanavan.
Jos hän uskalsi, minäkin uskallan.